Kenelle länsimaista animaatiota oikeastaan tehdään?

Hei ja terveiset täältä Vihreältä Saarelta eli Irlannista, johon olen tullut opiskelemaan tämän syyslukukauden. Tuulen Värit pääsi hiljenemään aika totaalisesti kesän ajaksi. Rehellisesti puhuen kesä oli omalla kohdallani niin työntäyteinen, ettei tälle blogille tai animaatiojutuille yleensäkään tullut hirveästi suotua ajatuksia. Suunnilleen kaikki animaatioaiheiset jutut mitä katselin kesän aikana olivat jo vanhoja tuttuja ja blogissakin puituja, lukuun ottamatta tietysti Pixarin mainiota uutuutta Inside Out. Vaikka elokuva oli oikein hyvä ja toimiva, ei se onnistunut säväyttämään sillä tavoin että kirjoitusinspis olisi iskenyt ihan salamana - ja tässä nyt on ollut paljon muutakin hommaa :)

Tämän postauksen aihe syntyi, kun aloitin Irlantiin saavuttuani katselemaan Netflixissä Nickelodeonin animaatiosarjaa Avatar: The Last Airbender. Sarjaa alettiin alunperin esittämään vuonna 2005 ja onpa sitä näytetty meidänkin televisiossa suomeksi dubattuna. En yleisesti ole TV-sarjatyyppiä mutta Avatar on tempaissut hyvin mukaansa. Sarja on kiehtonut minua pitkään juuri siitä syystä, että pidän sitä oman aikansa länsimaisen animaation edelläkävijänä sekä tyyppiesimerkkinä animaatiosarjasta, jota julkaistaan lapsille suunnatulla TV-kanavalla, mutta joka temaattisessa syvyydessään vetoaa myös vanhempiin katsojiin eikä kavahda synkkiäkään aiheita. Mielestäni Avatar edustaa sitä murrosta, joka ns. piirretyissä alkoi tapahtua viime vuosikymmenen puolella: erityisesti internetin vaikutuksen myötä länsimaisesta animaatiosta alkoi tulla yhä enemmän myös aikuisten formaatti, ja aikuisten muodostamat fandomit tulivat yhä näkyvimmiksi. "Lasten" ja "aikuisten" välisen animaation raja alkoi hämärtyä. Aikuisfaneilla on lapsia enemmän käytössä rahaa, joten myös animaatioyhtiöt alkoivat reagoida muutokseen. Kohderyhmän laajeneminen alettiin ottaa myös huomioon sarjojen tuotannossa.

Animaatio itsessään on tekniikka eikä genre, ja aikuisille suunnattuja animaatiosarjoja on ollut jo iät ja ajat. Piirrettyjä katsovat kaikenikäiset, ja nykyään sitä pidetään jo ihan "sosiaalisesti hyväksyttävänä". Toki yhä edelleen tapaa ihmisiä, joiden tietämys esimerkiksi Disney-elokuvista rajoittuu suunnilleen Nalle Puhiin: ihmetellään miten Disney on voinut sallia Hansin häikäilemättömät murhasuunnitelmat ja niin edelleen, vaikka vaikeita ja synkkiä aiheita on ollut Disneyn elokuvissa aina. Tällaiseen kuitenkin törmää varmasti yhä harvemmin. Jotkut vanhemmat animaatiofanit ovat jo alkaneet vierastaa ajatusta siitä, että piirretyt yhdistetään lapsiin, ikään kuin lapsille(kin) suunnattu sarja tai elokuva ei voisi sisältää syvällisiä ja myös aikuisen elämää koskettavia teemoja.

Studio Ghiblin "Prinsessa Kaguyan tarua", kuten myös joitakin muita Ghiblin elokuvia, on vaikea mieltää lastenelokuvaksi. Ghibli onkin esimerkki studiosta, joka tietoisesti pyrkii olemaan leimautumatta vain lastenelokuviin keskittyväksi studioksi.

 Herääkin kysymys, onko jako "aikuisten" ja "lasten" animaatioon aina edes järkevä? Esimerkiksi Disneyn elokuviin monet haluavat referoida termillä "koko perheen elokuva", sellainen josta voi nauttia niin aikuinen kuin lapsikin. On kuitenkin paljon elokuvia ja animoituja tv-sarjoja, joiden on hyvin vaikea kuvitella kiehtovan aikuista katsojaa. Esimerkiksi opettamaan pyrkivien sarjojen kohdalla on jokseenkin epätodennäköistä, että kovin moni aikuinen kokisi ne itselleen mielekkääksi. Ison budjetin elokuvat pyrkivät lähtökohtaisesti tavoittelemaan mahdollisimman suurta yleisöä, mutta mielestäni lähinnä suurien, kunnianhimoisempien animaatioyhtiöiden (kuten Disney, Pixar tai Dreamworks) töissä näkyy aito pyrkimys kehitellä elokuvia, jotka vetoavat sekä aikuisiin että lapsiin. Varsinkin Dreamworks syyllistyy tosin usein siihen, että elokuvissa viljellään vain aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka eivät lopulta tunnu kovin tarkoituksenmukaisilta kokonaisuuteen nähden. Siitäkin huolimatta varsinkin varhaisemmat Dreamworksin elokuvat yhdistelivät disneymäistä tyyliä hyvin kypsään tarinankerrontaan, ja ensimmäistä Shrek-elokuvaakin voisi hyvin pitää enimmäkseen aikuiskatsojille suunnattuna.

Animaation ja oheistuotteiden markkinointikin on muuttunut viime vuosina. Disney storen harvinaiset ja kalliit keräilynuket eivät ole suunnattu lapsille, ja esimerkiksi Disneyn prinsessa-teemalla saa kosmetiikkaa ynnä muuta selkeästi aikuisille suunnattuna tavaraa. Lisäksi itsekin aikuisena lelukeräilijänä tiedän, että aikuiset ostavat myös lapsille suunnattuja oheistuotteita. Oheistuotteet lienevätkin yksi syy, miksi aikuiskatsojiin vetoaminen kannattaa, sillä eihän lapsilla ole paljoa rahaa, ja vanhemmatkin varmasti ostavat mielummin tuotteita joita liittävät hahmoihin joista itsekin pitävät.

Toki kohderyhmien ja katsojakunnan laajentuminen aikaansaa myös kritiikkiä. Esimerkiksi My Little Pony: Friendship is magic -sarjaan liittyvää "bronykulttuuria" on kritisoitu siitä, että aikuiset miesfanit seksualisoivat ja tärvelevät jotain, joka on alun perin suunnattu lapsiyleisölle. Monet kokevat, että aikuisfanit ikään kuin tulevat "lasten tontille", ja tämä puolestaan johtaa siihen, että lapset joutuvat myös helpommin kosketuksiin aikuisten maailman kanssa. Kritiikillä on pointtinsa: internetissä olevaa materiaalia on vaikea suodattaa, eikä edes lastenohjelmiin liittyvä materiaali ole välttämättä "turvallista" aikuisfanien tuottaessa omiin intresseihin sopivaa sisältöä. Kuitenkin aikuisten piirrettyjen katselulla on myös monia positiivisia puolia: kilpailu aikuiskatsojista saa lastenohjelmien tuottajat panostamaan tarinankerrontaan, ja monet herkät aikuiset nauttivat enemmän nuoremmille suunnatuista jutuista ilman raakaa väkivaltaa ja ylitsevuotavaa erotiikkaa. Esimerkiksi itselleni monien "aikuisten" tv-sarjojen maailma tuntuu vieraalta, ja siksi animaatiosarjat ovat enemmän minun juttuni.

Rehellisesti sanoa minun on vaikea kuvitella, että Bee movieta suunniteltiin ikinä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin siihen, että siitä tulisi hämärä kulttiklassikko aikuisfanien keskuudessa... Tässä tapauksessa DW:n voi sanoa onnistuneen.

 Avatar: The Last Airbenderia katsoessa ei kyllä ihmetytä juuri lainkaan, miksi sarja vetää puoleensa kaikenikäisiä katsojia: sen formaatti yhdistelee taitavasti serial- ja series -tyyppistä kerrontaa, ja kokonaisjuoni kulkee jatkuvasti eteenpäin siinä missä useilla jaksoilla on myös oma pieni sisäinen tarinansa. Hahmot ovat huolellisesti rakennettuja ja sarja haluaa tietoisesti erkaantua perinteisistä sukupuolirooleista sekä muista hahmoja helposti rajoittavista normeista. Erityisesti ihailen sitä, miten tekijät ovat paneutuneet aasialaisvaikutteisen fantasiamaailman rakentamiseen. Animaatiokaan ei ole hassumpaa TV-sarjalle. Sarja on selvästi kunnianhimoisesti tehty ja olen iloinen, että se löysi yleisönsä. Jatko-osa Legend of Korra on kuulemma yhä selvemmin aikuisyleisölle suunnattu, ja lieneekin esimerkki siitä, kuinka jotain tuoteperhettä aletaan kehittää selkeästi fanien ehdoilla.

Internetin myötä fanien ja animaation tekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta on tullut yhä arkipäiväisempää. Animaatiosarjat eivät ole enää vain lapsille tuotettua massaviihdettä, vaan kilpailu aikuiskatsojista laajentaa kenttää ja omalta osaltaan saa varmasti animaatioteollisuuden pohtimaan sarjaformaatin mahdollisuuksia. Animen kohdalla kohderyhmien limittyminen on ollut arkipäivää jo ties kuinka kauan (eikä siellä animaatiolla ole ollut samanlaista leimaa "lasten mediana") mutta fanien mahdollisuudet vaikuttaa animaatiosarjojen sisältöön näyttäisi kuitenkin olevan jotain, joka on vahvassa nosteessa nimenomaan länsimaisessa animaatiossa. Mutta miten on, tuleeko animaatiotuotannosta tätä menoa aikuisfanien oma temmellyskenttä? Mitä lapset tulevaisuudessa katsovat?