Kenelle länsimaista animaatiota oikeastaan tehdään?

Hei ja terveiset täältä Vihreältä Saarelta eli Irlannista, johon olen tullut opiskelemaan tämän syyslukukauden. Tuulen Värit pääsi hiljenemään aika totaalisesti kesän ajaksi. Rehellisesti puhuen kesä oli omalla kohdallani niin työntäyteinen, ettei tälle blogille tai animaatiojutuille yleensäkään tullut hirveästi suotua ajatuksia. Suunnilleen kaikki animaatioaiheiset jutut mitä katselin kesän aikana olivat jo vanhoja tuttuja ja blogissakin puituja, lukuun ottamatta tietysti Pixarin mainiota uutuutta Inside Out. Vaikka elokuva oli oikein hyvä ja toimiva, ei se onnistunut säväyttämään sillä tavoin että kirjoitusinspis olisi iskenyt ihan salamana - ja tässä nyt on ollut paljon muutakin hommaa :)

Tämän postauksen aihe syntyi, kun aloitin Irlantiin saavuttuani katselemaan Netflixissä Nickelodeonin animaatiosarjaa Avatar: The Last Airbender. Sarjaa alettiin alunperin esittämään vuonna 2005 ja onpa sitä näytetty meidänkin televisiossa suomeksi dubattuna. En yleisesti ole TV-sarjatyyppiä mutta Avatar on tempaissut hyvin mukaansa. Sarja on kiehtonut minua pitkään juuri siitä syystä, että pidän sitä oman aikansa länsimaisen animaation edelläkävijänä sekä tyyppiesimerkkinä animaatiosarjasta, jota julkaistaan lapsille suunnatulla TV-kanavalla, mutta joka temaattisessa syvyydessään vetoaa myös vanhempiin katsojiin eikä kavahda synkkiäkään aiheita. Mielestäni Avatar edustaa sitä murrosta, joka ns. piirretyissä alkoi tapahtua viime vuosikymmenen puolella: erityisesti internetin vaikutuksen myötä länsimaisesta animaatiosta alkoi tulla yhä enemmän myös aikuisten formaatti, ja aikuisten muodostamat fandomit tulivat yhä näkyvimmiksi. "Lasten" ja "aikuisten" välisen animaation raja alkoi hämärtyä. Aikuisfaneilla on lapsia enemmän käytössä rahaa, joten myös animaatioyhtiöt alkoivat reagoida muutokseen. Kohderyhmän laajeneminen alettiin ottaa myös huomioon sarjojen tuotannossa.

Animaatio itsessään on tekniikka eikä genre, ja aikuisille suunnattuja animaatiosarjoja on ollut jo iät ja ajat. Piirrettyjä katsovat kaikenikäiset, ja nykyään sitä pidetään jo ihan "sosiaalisesti hyväksyttävänä". Toki yhä edelleen tapaa ihmisiä, joiden tietämys esimerkiksi Disney-elokuvista rajoittuu suunnilleen Nalle Puhiin: ihmetellään miten Disney on voinut sallia Hansin häikäilemättömät murhasuunnitelmat ja niin edelleen, vaikka vaikeita ja synkkiä aiheita on ollut Disneyn elokuvissa aina. Tällaiseen kuitenkin törmää varmasti yhä harvemmin. Jotkut vanhemmat animaatiofanit ovat jo alkaneet vierastaa ajatusta siitä, että piirretyt yhdistetään lapsiin, ikään kuin lapsille(kin) suunnattu sarja tai elokuva ei voisi sisältää syvällisiä ja myös aikuisen elämää koskettavia teemoja.

Studio Ghiblin "Prinsessa Kaguyan tarua", kuten myös joitakin muita Ghiblin elokuvia, on vaikea mieltää lastenelokuvaksi. Ghibli onkin esimerkki studiosta, joka tietoisesti pyrkii olemaan leimautumatta vain lastenelokuviin keskittyväksi studioksi.

 Herääkin kysymys, onko jako "aikuisten" ja "lasten" animaatioon aina edes järkevä? Esimerkiksi Disneyn elokuviin monet haluavat referoida termillä "koko perheen elokuva", sellainen josta voi nauttia niin aikuinen kuin lapsikin. On kuitenkin paljon elokuvia ja animoituja tv-sarjoja, joiden on hyvin vaikea kuvitella kiehtovan aikuista katsojaa. Esimerkiksi opettamaan pyrkivien sarjojen kohdalla on jokseenkin epätodennäköistä, että kovin moni aikuinen kokisi ne itselleen mielekkääksi. Ison budjetin elokuvat pyrkivät lähtökohtaisesti tavoittelemaan mahdollisimman suurta yleisöä, mutta mielestäni lähinnä suurien, kunnianhimoisempien animaatioyhtiöiden (kuten Disney, Pixar tai Dreamworks) töissä näkyy aito pyrkimys kehitellä elokuvia, jotka vetoavat sekä aikuisiin että lapsiin. Varsinkin Dreamworks syyllistyy tosin usein siihen, että elokuvissa viljellään vain aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka eivät lopulta tunnu kovin tarkoituksenmukaisilta kokonaisuuteen nähden. Siitäkin huolimatta varsinkin varhaisemmat Dreamworksin elokuvat yhdistelivät disneymäistä tyyliä hyvin kypsään tarinankerrontaan, ja ensimmäistä Shrek-elokuvaakin voisi hyvin pitää enimmäkseen aikuiskatsojille suunnattuna.

Animaation ja oheistuotteiden markkinointikin on muuttunut viime vuosina. Disney storen harvinaiset ja kalliit keräilynuket eivät ole suunnattu lapsille, ja esimerkiksi Disneyn prinsessa-teemalla saa kosmetiikkaa ynnä muuta selkeästi aikuisille suunnattuna tavaraa. Lisäksi itsekin aikuisena lelukeräilijänä tiedän, että aikuiset ostavat myös lapsille suunnattuja oheistuotteita. Oheistuotteet lienevätkin yksi syy, miksi aikuiskatsojiin vetoaminen kannattaa, sillä eihän lapsilla ole paljoa rahaa, ja vanhemmatkin varmasti ostavat mielummin tuotteita joita liittävät hahmoihin joista itsekin pitävät.

Toki kohderyhmien ja katsojakunnan laajentuminen aikaansaa myös kritiikkiä. Esimerkiksi My Little Pony: Friendship is magic -sarjaan liittyvää "bronykulttuuria" on kritisoitu siitä, että aikuiset miesfanit seksualisoivat ja tärvelevät jotain, joka on alun perin suunnattu lapsiyleisölle. Monet kokevat, että aikuisfanit ikään kuin tulevat "lasten tontille", ja tämä puolestaan johtaa siihen, että lapset joutuvat myös helpommin kosketuksiin aikuisten maailman kanssa. Kritiikillä on pointtinsa: internetissä olevaa materiaalia on vaikea suodattaa, eikä edes lastenohjelmiin liittyvä materiaali ole välttämättä "turvallista" aikuisfanien tuottaessa omiin intresseihin sopivaa sisältöä. Kuitenkin aikuisten piirrettyjen katselulla on myös monia positiivisia puolia: kilpailu aikuiskatsojista saa lastenohjelmien tuottajat panostamaan tarinankerrontaan, ja monet herkät aikuiset nauttivat enemmän nuoremmille suunnatuista jutuista ilman raakaa väkivaltaa ja ylitsevuotavaa erotiikkaa. Esimerkiksi itselleni monien "aikuisten" tv-sarjojen maailma tuntuu vieraalta, ja siksi animaatiosarjat ovat enemmän minun juttuni.

Rehellisesti sanoa minun on vaikea kuvitella, että Bee movieta suunniteltiin ikinä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin siihen, että siitä tulisi hämärä kulttiklassikko aikuisfanien keskuudessa... Tässä tapauksessa DW:n voi sanoa onnistuneen.

 Avatar: The Last Airbenderia katsoessa ei kyllä ihmetytä juuri lainkaan, miksi sarja vetää puoleensa kaikenikäisiä katsojia: sen formaatti yhdistelee taitavasti serial- ja series -tyyppistä kerrontaa, ja kokonaisjuoni kulkee jatkuvasti eteenpäin siinä missä useilla jaksoilla on myös oma pieni sisäinen tarinansa. Hahmot ovat huolellisesti rakennettuja ja sarja haluaa tietoisesti erkaantua perinteisistä sukupuolirooleista sekä muista hahmoja helposti rajoittavista normeista. Erityisesti ihailen sitä, miten tekijät ovat paneutuneet aasialaisvaikutteisen fantasiamaailman rakentamiseen. Animaatiokaan ei ole hassumpaa TV-sarjalle. Sarja on selvästi kunnianhimoisesti tehty ja olen iloinen, että se löysi yleisönsä. Jatko-osa Legend of Korra on kuulemma yhä selvemmin aikuisyleisölle suunnattu, ja lieneekin esimerkki siitä, kuinka jotain tuoteperhettä aletaan kehittää selkeästi fanien ehdoilla.

Internetin myötä fanien ja animaation tekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta on tullut yhä arkipäiväisempää. Animaatiosarjat eivät ole enää vain lapsille tuotettua massaviihdettä, vaan kilpailu aikuiskatsojista laajentaa kenttää ja omalta osaltaan saa varmasti animaatioteollisuuden pohtimaan sarjaformaatin mahdollisuuksia. Animen kohdalla kohderyhmien limittyminen on ollut arkipäivää jo ties kuinka kauan (eikä siellä animaatiolla ole ollut samanlaista leimaa "lasten mediana") mutta fanien mahdollisuudet vaikuttaa animaatiosarjojen sisältöön näyttäisi kuitenkin olevan jotain, joka on vahvassa nosteessa nimenomaan länsimaisessa animaatiossa. Mutta miten on, tuleeko animaatiotuotannosta tätä menoa aikuisfanien oma temmellyskenttä? Mitä lapset tulevaisuudessa katsovat?

Ajatuksia: Räyhä-Ralf (2012)

Vuonna 2012 julkaistu Räyhä-Ralf on yllättävä veto Disneyltä, jonka ainakin itse miellän elokuvayhtiönä varsin konservatiiviseksi. Sitä edeltäneet kolme elokuvaa (Prinsessa ja Sammakko, Kaksin Karkuteillä ja Nalle Puhin Elokuva) olivat olleet Disneyn kulmakivenä pidettyä varsin perinteistä satumateriaalia. Räyhä-Ralfissa on kuitenkin otettu lähtökohta, josta tulee ehkä enemmän mieleen Disneyn suurin kilpailija eli Dreamworks: hahmosuunnittelussa lähdettiin vahvasti tyylitellympään suuntaan ja lajityypiksi valittiin toimintakomedia. Räyhä-Ralfille valittiin myös lapsiyleisön ohella toinen kohdeyleisö: peliharrastajat. Tämän vuoksi Räyhä-Ralfissa nähdäänkin laaja kattaus viittauksia erilaisiin peleihin, ja muitakin popkulttuuriviittauksia voi bongata matkan varrelta. Nämä eväät antavat ymmärtää elokuvan pyrkivän valtaamaan Disneylle jalansijaa uusilta vesiltä.

Elokuvan keskiössä olevassa Fiksari-Felix Jr. -kolikkopelissä kivalaisten asuintaloa romuttava pahis Ralf kyllästyy saamaansa kohteluun ja lähtee muihin peleihin todistamaan, että hänestäkin on sankariksi. Reissu kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Ralf vahingossa päästää varallisen Cybugin valloilleen Sokerihuuma-peliin. Matkallaan hän kuitenkin tulee auttaneeksi Nelli Karamellia (Vanillope Von Schweetz), joka on myös joutunut omassa pelissään ulkopuolisen asemaan, koska häntä pidetään pelin häiriönä. Ralfia ja hänen aiheuttamaansa vaaratilannetta lähtevät jahtaamaan Fixari-Felix Jr. sekä Sankarin duuni -pelin kersantti Calhoun.

Räyhä-Ralf pyörittää neljää keskushahmoaan varsin kiintoisasti. Ralf ja Nelli muodostuvat hyvin paljolti toisilleen rinnasteisiksi: he kummatkin haluavat tulla hyväksytyksi yhteisöönsä ja ovat valmiita tekemään kovasti töitä tämän eteen. Kaksikon ystävyys onkin paljolti elokuvan suola, vaikka se draaman kaareeltaan muistuttaa Disneyn viime vuosien elokuvien romansseja, jossa alussa ollaan tosi vastahakoisia yhteistyöhön ja välit lämpenevät pikku hiljaa. Ralfin ja Nellin suhde on kuitenkin saatu autenttisen oloiseksi, erityisesti kohdissa joissa he naljailevat toisilleen ehkä vähän turhankin mauttomaan sävyyn, niin kuin hyvät ystävykset usein tekevät. Muutenkin hahmoista on tehty miellyttävän rosoisia verrattuna moniin Disneyn hieman särmättömämpiin sankareihin. Ralfin äkkipikaisuuden koen ainakin itse hyvin samaistuttavaksi, ja hauska nähdä että Nellin kanssa on ihan rohkeasti uskallettu mennä sinne ärsyttävänkin puolelle.

Kivalaiset eivät arvosta Ralfin panosta juhlissa

Felix ja Calhoun jäävät ymmärrettävästi enemmän marginaaliin, mutta he saavat myös mukavasti omaa ruutuaikaa. Felix on hahmoista kaikista lattein, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista taustatarinaa. Toisaalta tämä palvelee hänen alkuperäistä rooliaan puhtoisena pelin sankarina. Jäyhä Calhoun on varsin tyypillinen kovaksikeitetty mimmi -henkilö, jonka hahmokehitys jää hieman mysteeriksi. Hän kärsii sulhasensa kuolemasta aiheutuneesta traumasta, joka kummitteleekin hänen mielessään aika ajoin. Felix ja Calhoun ovat kieltämättä ihan suloinen pari, vaikka heidän romanssinssa jääkin lopulta aika irralliseksi elokuvan muusta juonesta.

Elokuva sisältää myös runsaasti cameoita erilaisilta pelihahmoilta, ja monet elokuvan omistakin hahmoista, kuten Väkevä-Bill ja muut Sokerihuuman kuskit, ovat hauskoja lisiä hahmokaartiin. Karkkikunkku eli Turbo on mielestäni aika jännittävästi rakennettu pahishahmo: hän on jo elokuvan alusta lähtien turhamainen kuningas joka heittelee ihmisiä vankilaan ja syrjii järjestelmällisesti Nelliä, mutta katsojalle paljastetaan hänen taustansa vasta elokuvan lopussa ja yhdessä vaiheessa hän jo melkein onnistuu suostuttelemaan katsojan puolelleensakin. Mielestäni on myös kiinnostava huomio, että Räyhä-Ralfissa monet sivuhahmoista eivät todellakaan ole mitään puhtoisia, vaan sekä kivalaiset että Sokerihuuman ajelijat ovat aika ennakkoluuloista sakkia enimmän osan aikaa.

Ja toisaalta elokuvan konflikti ei edes ole kokonaisuudessaan Turbon aiheuttama, vaan paljon jää myös Ralfin tekemän mokan varaan. Minulla ei ole ennen ollut tapana kiinnittää huomiota elokuvien epäloogisuuksiin, mutta loppukliimaksin aikana tapahtuva Turbon ja Cybugin fuusio meni kyllä hieman yli hilseen. Tiedän että takerrun yksityiskohtiin ja fuusion on tarkoitus olla lähinnä dramaattinen yksityiskohta, mutta koko jutussa ei ollut mitään järkeä! Yleisesti ottaen pidän kuitenkin loppukahakasta, johon on saatu mukavasti dramatiikkaa tiiviiseen pakettiin.

Visuaalisessa puolessa on ihanaa nähdä, kuinka taiteilijat ja animaattorit ovat päässeet visioimaan useita erilaisia peliympäristöjä aina karusta Sankarin Duuni-pelistä Sokerihuuman väri-iloitteluun. Mukana on myös peligrafiikkaa jäljittelevää animaatiota, joka tietysti sopii elokuvaan. Hahmojen designeissä on hauskaa epäsopusuhtaisuutta: Ralf ja Felix ovat retron kasaripelin hahmoina ulkonältään huomattavasti yksinkertaisempia kuin Nelli tai Calhoun. Animaatio on tietysti Disneyn tuntien huolellista työtä, ja elokuvan yksityiskohdissa riittää tutkailtavaa useammallekin katselukerralle.

Räyhä-Ralf on mielestäni piristävä riskinotto Disneyltä. Vaikka lukuisat peliviittaukset menevät varmasti ohi monilta katsojista, on peliteema elokuvassa toteutettu niin kokonaisvaltaisesti että viittaukset sulautuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vaikka varsin lapsellinen kielenkäyttö ja painotus toimintaan voi tuntua joistakin Disney-faneista vieraalta, niin Räyhä-Ralf on löytänyt katsojiaan myös pelifanien joukosta, ja on sarjakuvayleisöä kosiskelevan Big Hero 6:sen ohella osoitus siitä, että Disneykään ei aio jäädä pyörimään paikalleen.

Kissa pöydälle: Frozen 2

No johan on. Nykyään on harvinaista, että Disney ilmoittaa julkaisevansa jatko-osan klassikkolistaan kuuluvalle elokuvalle. Disney taisi päättää jo viime vuosikymmenen puolella, ettei se enää tuota ns. "halpisjatkiksia", eli niitä jotka animoidaan Disneyn sivustudioilla (Disneytoon). Nykyään Disneytoon keskittyy pääasiassa omiin spin-off -tuotteisiinsa, kuten Helinä-keiju ja Lentsikat -elokuviin. Frozen kakkosen tulo ei näytä olevan edellä mainitun päätöksen pyörtämistä: oman kuulemani mukaan kyseessä on päästudion (Walt Disney Animation Studios) tekemä elokuva, joka tarkoittanee sitä, että elokuva tulee pääsemään teatterilevitykseen ja myös Disneyn klassikkolistalle. Toisaalta tämä meinaa myös sitä, että elokuva tullaan näkemään aikaisintaan parin vuoden päästä.

Frozen on tällä hetkellä kaikkien aikojen suosituin animaatioelokuva, ja suosio on tuonut mukanaan myös runsaasti keskustelua. Siinä missä elokuva herätti ilmestyessään paljon ihastusta, ovat elokuvan supersuosion myötä monet äänet muuttuneet myös kriittisemmäksi. Keskustelu on omasta mielestäni lipsunut välillä lapselliseksi loanheitoksi: arvostelijat nostavat jalustalle lähes minkä tahansa animaatioelokuvan ja selittävät kuinka se on niin paljon parempi kuin Frozen. Vaikka elokuvasta ei kenenkään tarvitse pitää ja siinä on paljon kritisoitavaakin (missä asiassa ei olisi?) niin Frozenin kohdalla keskustelu on helposti edennyt järkevästä, rakentavasta mielipiteenvaihdosta puhtaaseen dissaamiseen. Toisaalta sehän on aina suosion hinta: kun jokin asia on suosittu, joku sitä mieltä että kyseinen asia on "yliarvostettu" (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) ja sitten vaahdotaan kuinka jokin hänen pitämänsä asia ansaitsisi kaiken sen huomion.

Itsessään Disney-fanien pettymys on ymmärrettävää. Jos Frozen 2 tehdään "klassikkobudjetilla", se vie paikan joltain toiselta elokuvalta. Jatko-osan odottaminen on tietyllä tavalla paljon vähemmän hohdokasta kuin aivan uuden leffan vartominen. Pääasiallisesti itse pidän kuitenkin hyvänä asiana, että jos jatko-osa kerran tehdään, niin se tehdään kunnolla. Näin elokuvalta voidaan odottaa tasaista Disney-laatua animaatiota ja musiikkia myöten.

Itse en ole oikein sitä tyyppiä, joka innostuisi jatko-osista. Disneyn tarinankerronta on niin eheää, etteivät elokuvat jätä sellaista fiilistä, että tätä tarvittaisiin lisää. Toisaalta animaatioteollisuus on monta kertaa todistanut, että hyvin tehty jatko-osa voi parhaimmillaan tuoda loistavaa syvennystä tuttuihin hahmoihin ja maailmaan, ja saada katsojan rakastumaan elokuvasarjaan yhä syvemmin. Minulla on vakaa luotto siihen, että Disney voi keksiä jotain aivan mahtavaa Annan, Elsan ja muiden varalle. Miksi siis synkistellä, kun voi avoimin mielin katsoa, mitä tuleman pitää? Ehkä trailerin ilmestyttyä voi heittää pyyhkeen kehään jos siltä tuntuu.

Lisäksi monet Disney-fanit (minä itse ehdottomasti mukaan lukien) unohtavat yhden olennaisen seikan koko yhtiöstä: Disneyn pääasiallinen yleisö eivät ole ryppyotsaiset, teini-iän ohittaneet katsojat, vaan lapset. Näin Tumblrissa postauksen, joka muistutti asiasta, joka itseltänikin pääsee unohtumaan: muistatko, miltä tuntui lapsena rakastaa jotakin elokuvaa ja kuulla että siihen on tulossa jatkoa? Lapsifanit eivät kitise, koska Frozen on "yliarvostettu". Lapsifanit eivät valita siitä, kuinka Disney tulee varmasti pilaamaan koko jutun. Ja vaikka sitä ei aina tällainen wanhus haluakaan itselleen myöntää, niin lapsiyleisölle näitä elokuvia pääasiassa tehdään ja HE ovat ansainneet jatko-osansa.

Ajatuksia: Kung Fu Panda 2 (2011)

"Uncool. Very uncool."
Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.

Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.

Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.

Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.

Po kertoo ei-niin-yllättyneelle Tiikerittärelle olevansa adoptoitu

Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!

Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.

Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!

Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.

Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.

Kuva: disneyscreencaps.com

Ensisilmäyksellä: Big Hero 6 (2014)

(Koska kaikki lukijani eivät välttämättä ehtineet Finnkinon ennakkonäytökseen, niin muistutan että tämä kuten kaikki muutkin tekstini sisältää spoilereita.)

"Oletko tyytyväinen hoitoosi?"
Kyllä se on aina yhtä hieno hetki, kun istuu elokuvateatterissa ja tietää, että kohta alkaa uusi kokopitkä Disney-elokuva... Onnittelin itseäni erityisesti siitä, että olin onnistunut varsin hyvin välttelemään spoilereita. Disneyn viime vuoden kokopitkähän on supersankarielokuva Big Hero 6, joka kertoo nuoren teini-ikäisen neron Hiro Hamadan muodostamasta supersankaritiimistä, johon kuuluu hoitorobotti Baymax ja Hiron onnettomuudessa kuolleen veljen neljä ystävää, Honey Lemon, GoGo Tomago, Wasabi ja Fred. He lähtevät yhdessä jahtamaan Kabukia, naamioitua miestä joka on varastanut Hiron kehittelemät mikrobotit.

Disney heittää meidät tällä kertaa varsin uudenlaiseen ympäristöön, nimittäin San Fransokion suurkaupunkiin, jossa päätähuimaava teknologia on mitä ilmeisimmin Se Juttu. Futuristisissa maisemissa on viimeksi seikkailtu vuonna 2007 Riemukas Robinsonin perhe -elokuvassa, mutta Big Hero 6:sen sarjakuvamainen actionmeno on Disneyn klassikoiden joukossa ainoa laatuaan. Elokuvan Marvel-siteet näkyvät toimintaleffamaisissa kohtauksissa, ja siinä missä myös Räyhä-Ralfissa nähtiin pyssyjä ja rähinää, niin elokuva on silti mielestäni varsin freesi tuulahdus Disneyn edelleen paikoin varsin konservatiiviseen leffakavalkadiin! Kuten nimestäkin voi jo päätellä, San Fransokio on amerikkalaista ja japanilaista kulttuuria yhdistelevä ympäristö, ja itseäni Itä-Aasiassa (tosin Koreassa) asuneena ilahduttivat yllättävät yksityiskohdat. Esimerkiksi Hiron ja Tadashin tapa läimiä toisiaan oli Etelä-Koreassa ainakin hyvin tyypillinen tapa ilmaista nuorten ihmisten läheistä suhdetta. Toinen hauska huomio oli korealaisen Gogon tapa vilautta kieltään onnistuttuaan magneettilevyharjoituksessaan. Korealaiset käyttävät kieltään enemmän ilmerepertuaarissaan kuin länsimaalaiset, ja itsestäni oli hauska huomata että tuollaiseenkin oli kiinnitetty huomiota...! Elokuvasta löytyy varmasti muitakin jänniä yksityiskohtia Itä-Aasian kulttuureja tunteville, onhan Disneyn animaattoreista moni juurikin sieltä päin kotoisin.

Suurimman yllätyksen leffa tarjosi ainakin itselleni tematiikallaan. Siinä missä Disneyn perinteiset teemat, perhesiteiden ja ystävien huolenpidon merkitys ovat mukana, niin yllättäen elokuvan temaattiseksi johtotähdeksi nousee kuitenkin kosto. Tämä on mielestäni varsin yllättävä ja raskaskin veto koko perheen animaatioelokuvalle. Hiron ja hänen ystäviensä pääasiallinen syy jahdata Kabukia on se, että he uskovat tämän aiheuttaneen räjähdyksen, jossa Hiron veli Tadashi kuoli. Erityisesti Hiron kohdalla muodostuu selkeäksi, että motiivi liittyy nimenomaan oman käden oikeuteen. Kun Kabuki paljastuu professori Callagheriksi, mieheksi jonka vuoksi Tadashi alun perin palasi palavaan rakennukseen, kulminoituu Hiron kostohalu hetkeksi siihen, että hän päättää tuhota Callagherin - keinoja kaihtamatta.

Hiro kuitenkin muuttaa mieltään, ja tulee siihen tulokseen, ettei Callagherin tuhoaminen lopulta toisi hänelle mielenrauhaa. Koston tematiikka ei kuitenkaan jää tähän, sillä Callagher itse on erikoinen Disney-pahis: siinä missä useimpien Disneyn antagonistien motivaatio on perinpohjin itsekäs, niin Callagherin toiminnan syy on sama kuin Hiron, eli hän haluaa kostaa henkilölle, jota pitää syyllisenä tyttärensä kuolemaan. Callagher ja Hiro ovat siis toistensa peilikuvat, ja heidät erottaa olennaisesti vain valinta, jonka Hiro päätyy tekemään, eli lopettamaan koston kierteen. Draaman kaarta mutkistaakin se, että Hiro tekee tämän valinnan jo paljon ennen elokuvan loppua. Kyse ei siis ole kliimaksikohdan "suuresta oivalluksesta" (vertaa esimerkiksi Frozen), vaan oikeasti merkittävästä hahmokehityksestä. Hiro onkin dynaamisuudessaan verrattavissa Leijonakuninkaan Simbaan, ja hänen kehityksensä on hyvin tahditettua ja realistista. Hiron kasvua ja anteeksiantoa symboloi lopullinen kliimaksi, jossa hän painuu portaalin läpi unenomaiseen "rinnakkaistodellisuuteen" pelastamaan Callagherin kuolleena pidetyn tyttären Abigailin.

Muutkin hahmot ovat todella sympaattisia, joskin Big Hero 6 kärsii vähän niin sanotusta "suuren henkilökaartin syndroomasta", eli sivuhahmot jäävät hieman latteiksi. Tämä on kuitenkin helpompi antaa anteeksi sen vuoksi, että hahmot ovat ylipäätään oikein samaistuttavia persoonallisuuksia. Itseäni nauratti erityisesti Wasabin pedanttius, josta löysin paljon itseänikin. Innokas fanipoika-Fred, etäisen cool Gogo ja pirteän tyttömäinen Honey ovatkin yksilöllisen taustan puutteesta huolimatta miellyttäviä. Hiron veli Tadashi jää - sattuneesta syystä - katsojalle etäiseksi, ja hän säilyy mielessä sydämellisenä (ja hyvännäköisenä) isovelihamona. Erityismaininnan saa Baymax-robotti, jonka altruistinen olemus selittyy sillä, että hän on kone, joka on alun perin suunniteltu hoitamaan muita. Baymaxin "fist bumpista" eli suomalaisittain luunyrkistä olin kuullut fiilistelyä etukäteen, ja voin kertoa että oli kyllä fiilistelyn arvoinen :D Baymaxin tarjoama lämminhenkinen huumori on kyllä kovasti mieleeni.

Disney käyttää upeasti hyödykseen CGI-animaation tarjoamia mahdollisuuksia: San Fransokion kaupunki on ihanan yksityiskohtainen ja esimerkikisi pienistä mikroboteista koostuvan massan liike on hienoa katsottavaa! CGI on tuonut mielestäni myös kiinnostavan, mutta joiltakin osin varmasti mielipiteitä jakavan elementin useisiin elokuviin: Frozenin ja Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi 2-elokuvan tavoin Big Hero 6:ssakin on luotu efekteillä intensiivistä ja surrealistista tunnelmaa henkivä kohtaus, joka nostattaa varmasti hienoisia kauhun tunteita katsojassa. Kohtaus, jossa Hiro poistaa Baymaxin hoitorobottiohjelman muuttaen tämän silmittömäksi tuhoamiskoneeksi, oli itselleni (herkkänä ihmisenä) voimakas, ja voi sitä olla myös lapsille. En itsessään pidä tätä huonona asiana, ja pelottavia kohtauksia on ollut animaatioelokuvissa läpi vuosikymmenien. Mutta CGI-tekniikan avulla pystytään luomaan kyllä erityisen vaikuttavaa tunnelmaa, jos minulta kysytään. (Tähän väliin voisin lisätä, että kun jotkut väittävät, että nykyajan lastenelokuvat ovat lepsuja entisiin nähden, niin en kyllä itse ymmärrä mistä tämä väite kumpuaa...)

Toinen vaikuttava kohtaus oli kliimaksikohtaan sijoittuva Abigail Callagherin pelastaminen. Unenomaisessa rinnakkaistodellisuudessa on mielettömän kaunista, ja se on varmasti tarjonnut muuten realistisuuteen pyrkivässä miljöössä vähän leikittelyn varaa suunnittelijoille ja animaattoreille!

Big Hero 6 oli siis monilta osin todella nautittava kokemus ja ehdottomasti hieno jatko Disneyn edellisinä vuosina valmistuneille elokuville. En yleensä kiinnitä huomiota elokuvien juoniaukkoihin, mutta tämän leffan kohdalla pari asiaa jäi kyllä vaivaamaan hämäryydellään. Esimerkiksi elokuvassa ei koskaan paljasteta, minkä vuoksi messuilla syntynyt räjähdys tapahtui. Hiro epäilee räjähdystä tahalliseksi, keinona mikrobottien varastamisen peittelyksi, mutta elokuvassa Callagherin lopullinen suunnitelma ei liity mikrobotteihin - lisäksi olisi epäloogista, että Callagher olisi Hiron botit messuilla nähtyään repäissyt räjähdyssuunnitelman hihastaan. Hirohan luovuttaa mikrobotit tälle vapaaehtoisesti, joten olisi järkeenkäypää, että räjähdys todella oli onnettomuus. Mutta elokuva ei koskaan suoraan kumoa tätä Hiron uskomusta, ja Callagherin maininta, jonka mukaan hän ei välitä Tadashin kohtalosta, antaa edelleen ymmärtää, että räjähdys olisi hänen aiheuttamansa. Sehän saisi Hiron uskomaan, että muut mikrobotit ovat tuhoutuneet, ja Callagher saisi puuhailla juoniaan rauhassa.

Ehkä enemmän häiritsevä yksityiskohta on kuitenkin se, että Hiro löytää tuhoutuneen Baymaxin nyrkistä tämän ohjelmistokortin, joka ei käy millään järkeen elokuvan juonen kannalta. Baymax menettää hoitoviettinsä, jos ohjelmisto poistetaan hänestä, joten kaiken järjen mukaan hän ei olisi voinut pelastaa Hiroa ilman ohjelmistoa. Tämä juoniaukko saatetaan kyllä selittää jossain Behind The Scenes-klipissä, mutta elokuvan jatkumossa siinä ei ole järkeä. Toki on hieno juttu, ettei Hiro menetä Baymaxia lopullisesti, mutta tuo epäloogisuus häiritsee!

Kaiken kaikkiaan Big Hero 6 oli mielestäni odotuksen arvoinen: hauska, koskettava ja tarinaltaan voimakas, niin kuin hyvän animaatioelokuvan kuuluukin. Se on mukavaa vaihtelua edellisiin elokuviin, ja osoitus siitä, että Disney on yhtiönä myös muuntautumiskykyinen. Toki useamman seikkailupainotteisen leffan jälkeen sitä alkaa toivomaan jotain vähän rauhallisempaakin...

Ajatuksia: Artturi Joulu - Joulupukin poika (2011)

"Aina on aikaa rusetille!"

Jouluelokuvia tulee ja menee, mutta isoilta animaatioyhtiöiltä harvemmin tarjoillaan kokopitkää, täysin joulun ympärille rakennettua elokuvaa, varmaankin siksi että tietyn juhlapyhän ympärillä pyörivää leffaa on vaikea markkinoida muina aikoina. Viisi Legendaa-animaatiossa vilahtelee niin joulupukki kuin pääsiäispupukin, mutta juhlapyhät eivät ole olennaisia elokuvan miljöössä. Ainoa omaan mieleeni tuleva jokseenkin jouluelokuvaksi laskettava "isompi" animaatioleffa on Tim Burtonin ohjaama ja Disneyn omistaman Touchstone picturesin tuottama Painajainen ennen joulua. Toki erityisesti Dreamworks on julkaissut kaiken maailman jouluspesiaaleja, mutta ne ovat sitten asia erikseen.

Mutta niin, sitten on tämä Artturi Joulu. Se on elokuva, joka yhtaikaisesti kunnioittaa, parodioi ja uudelleenluo ikivanhaa anglosaksista joulupukkimyyttiä. Joulupukin rooli on elokuvassa isältä pojalle kulkeva ammatti, ja päähenkilö Artturi on elokuvassa joulupukin nuorempi poika, hermoheikko ja kömpelö teini jonka hommaa on joulupukin saamiin kirjeisiin vastaaminen. Elokuva alkaa kuvaukselle nykyaikaisesta joulusta, jossa ninjamaiset tontut ja pukki matkustavat avaruusalusta muistuttavalla häkkyrällä jakamaan lahjoja maailman lapsille. Artturin isoveli Steve koordinoi isänsä lahjanjakelua ja kuuntelee samalla naljailua isoisältään, jonka mielestä tekniikan käyttö lahjanjakelussa on turhanpäiväistä hifistelyä. Virheen seurauksena yksi lahja jää kuitenkin jakamatta, ja terhakka Artturi lähtee isoisänsä ja yhden tontun kanssa jakamaan tätä unohtunutta lahjaa.

Artturi Joulu on mielenkiintoisesti rakennettu elokuva. Vaikka pinnallisin puolin elokuvan peruskonflikti - lahjatta jäänyt lapsi - vaikuttaa kliseiseltä, sen ympärille kietoutuu hahmojen välisiä suhteita ravisteleva vyyhti. Artturi ihailee joulupukin virkaa hoitavaa isäänsä, ja pettyy kun tämä ei lähdekään jakamaan jäljelle jäänyttä lahjaa. Isoisänkin perimmäinen syy lähteä reissuun on hänen pyrkimyksensä todistaa, että oikea joulupukki kulkee reellä ja jakaa lahjat perinteiseen malliin, ja Steve-veljen mielestä joulu on niin tärkeä juttu, ettei silloin voi alkaa tunteilemaan yhden unohtuneen lapsen tähden. Itse joulupukki Malcom alkaa jo osoittaa työhönsä väsymistä, mutta ei halua vanhimman poikansa harmiksi vielä siirtyä eläkkeelle.

Hahmovetoisuus ja henkilöille annetut värikkäät personaallisuudet ovatkin elokuvan suola, ja se myös estää elokuvan lipsumisen liikaan sentimentaalisuuteen tai söpöstelyyn. Artturi Joulun perimmäinen kysymys näyttäisi melkein kietoutuvan sen kysymyksen ympärille, että mitä tarkoittaa olla joulupukki. Animaatioelokuvien piirissä en ole törmännyt toiseen leffaan, joka kyseenalaistaisi joulupukkiuden merkitystä samalla tavalla, esimerkiksi Viidessä Legendassa Joulupukki on myyttinen, muuttumaton hahmo, ja Artturi Joulun dynaaminen "joulupukkikuva" on raikas kontrasti ikoniseen ja yli-inhimilliseen joulupukkihahmoon. Artturin pukit ovat kunnianhimoisia, pikkumaisia, hajamielisiä, ajattelemattomia ja pelkureita. Ihan niin kuin tavalliset ihmiset.

Juonellisesti leffa pysyy varsin hyvin koossa. Unohtuneesta lahjasta syntyvä kriisi eskaloituu hieman naurettaviin mittoihin valtioiden hallitusten jahdatessa mystistä ufoa ja pohjoisnavan tonttujen panikoidessa ja julistaessa joulun peruutetuksi. Tämä vähän turhan suuret mitat saava draama ei kuitenkaan häiritse liiaksi juonenkulkua, joka kaikesta huolimatta pysyy hyvin kiedottuna peruskonfliktin ympärillä. Plussaa elokuva saa myös siitä, että se ohimennen erittelee useamman eri maan jouluperinteitä eikä jämähdä vain angloamerikkalaiseen kontekstiin. Kovin eksoottiseksi ei elokuvassa kuitenkaan mennä, ja Afrikkakin jää vain leijonien maaksi. Yksi hauska ja nokkela huomio leffassa muuten on, etteivät joulupukkidynastiaan kuuluvat Artturi ja Isopukki suuremmin tunne ulkopuolista maailmaa, koska he eivät erityisemmin liikuskele ihmisten parissa vapaa-aikanaan. Isopukki esimerkiksi hämmentyy siitä, kuinka maailma on muuttunut niiden vuosikymmenien aikana kun hän on ollut sivusta pukintehtävistä.

Artturi on päähenkilönä miellyttävä: kirkasotsainen ja suorastaan naiivi, mutta samalla helposti hermostuvaa sorttia. Hän ei ole yhtä monipuolinen kuin pukin tittelistä varsinaisesti nahistelevat perheenjäsenensä, ja hänen kokemansa hahmonkehityksensä on varsin tavanomaista, mutta silti Artturin vilpitön auttamisenhalu lämmittää omaa sydäntäni. Loppuratkaisu, jossa Artturi päätyy joulupukiksi, on kieltämättä vähän omituinen siinä mielessä, ettei hän missään vaiheessa osoita minkäänlaista halua toimia joulupukkina. Vaikka tosin hän itse elokuvassa toteaakin, että joulupukissa on loppujen lopuksi kyse myytistä eikä lopulta olekaan tärkeää millainen pukki on vaan se, että hän tekee työnsä eli tuo lahjoja lapsille.

Kiinnostava asia Artturi Joulusta on myös se, että se on britannialaisen Aardman Animationin ja Sonyn yhteistuotantoa. Eurooppalaisuus näkyy näyttelijävalinnoissa (kaikki hahmot haastelevat alkuperäisessä versiossa brittiaksenteilla) sekä hieman kieroontuneessa huumorissa, jonka tyyppistä ei yleensä kuule täysamerikkalaisessa animaatiossa (erityisesti mieleeni on jäänyt Isopukin toteamus siitä, että väärään aikaan heränneen lapsen saa unohtamaan pukin näkemisen kolautuksella ja viskillä). Aardmanhan on elokuvien saralla tehnyt aikaisemmin yhteistyötä DreamWorksin kanssa.

Itse tykkään elokuvasta oikein paljon, ja mielestäni se on aina yhtä viihdyttävä katsottava joulunalusaikaan. Parasta elokuvassa taitaa olla se, ettei jouluteeman kanssa mennä niitä kliseisimpiä polkuja vaan joulupukin olemukseem suhtaudutaan vakavasti ja pohdiskelevasti, mutta samalla leikittelevästi. Hahmojen pirskahtelevat persoonallisuudet pitävät elokuvan draaman kiinnostavana, jopa juonen melkein hajotessa käsiin loppumetreillä. Myös animaatio on siistiä ja nautittavaa, niin kuin Sonyn kaltaiselta isolta yhtiöltä tulevalta leffalta saa odottaakin. En itse pitäisi elokuvaa mahdottoman "jouluisena" mutta eihän se katselunautintoa syö pois!