perjantai 14. marraskuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Viimeinen yksisarvinen (1982)

Tunnen aina suurta tyydytystä kun saan esitellä blogissa leffan studiolta jonka tuotoksista ei ole ennen puhuttu. Viimeinen yksisarvinen on Rankin/Bassin tuotantoa ja todennäköisesti studion tunnetuin teos jouluaiheisten stop-motion -animaatioiden ohella. Tämä kyseinen leffa ei kuitenkaan ole mitenkään kovin tunnettu elokuva meilläpäin, ilmeisesti elokuva on joskus julkaistu videolla ja varmaan televisiossakin nähty, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei ole kävellyt vastaan. Oma levyni oli brittiläinen dvd.

Viimeinen yksisarvinen perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan. Olen lukenut teoksen joskus, mutta lukukokemus ei ilmeisestikään ollut kovin säväyttävä koska kirja on paljolti painunut unohduksiin. Elokuvan asetelma on road movie-tyyppinen: päähenkilö Yksisarvinen lähtee etsimään muita kaltaisiaan, joiden kuulee olevan Punaisen Härän vankina. Matkalla hän tapaa taikuri Schmendrickin ja rosvonaisen Molly Gruelin, jotka seuraavat häntä lopulta yksisarvisia vankinaan pitävän kuningas Haggardin linnaan. Päästäkseen sinne yksisarvisen on kuitenkin muututtava ihmiseksi ja maksettava siitä koituva hinta.

Yksinkertaisen juonen ei sinällään pitäisi antaa hämätä, sillä Viimeinen Yksisarvinen on tarinana varsin sisällökäs. Hahmoihin on saatu yllättävän paljon "massaa", sillä juonen itsessään ollessa varsin suoraviivainen saavat hahmot enemmän tilaa kehittyä. Nimikkohenkilö Yksisarvinen poikkeaa useista animaatioiden sankarihenkilöistä: hän on tyyni ja etäinen, jopa kylmä, tosin hänen hahmonsa kokema hienovarainen kehitys on elokuvassa keskeistä. Hän on myös päähenkilönä harvinaisen dominoiva siinä mielessä, että kaikki muu elokuvassa tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Muista elokuvassa esiintyvistä tärkeämmistä henkilöistä vain Schmendrickillä tuntuu olevan motiivi, joka ei suoraan liity Yksisarviseen.

Elokuvan myöhempiin julkaisuihin on ainakin Yhdysvalloissa lisätty sensuroitu ääniraita, josta on parit ärräpäät poistettu. Tässäkin Molly G. ystävällisesti totee Yksisarviselle "Damn you!"
Molly Gruel ja Schmendrick jatkavat hahmoina samanlaista jokseenkin lakonista linjaa Yksisarvisen kanssa. Molly vaikuttaa pahantuuliselta akankäppänältä, mutta hän on todellisuudessa herkkä ja älykäs. Schmendrick vaikuttaa ihailevan Yksisarvista tämän taikavoimien vuoksi ja haluaisi itsekin onnistua langettamaan oikeita taikoja - välillä jopa siinä onnistuen. Hän yrittää esittää kovaa jätkää mutta on oikeasti aika leppoisa kaveri. Vaikka Yksisarvinen on aktiivinen hahmo, ihmiseksi muututtuaan hän passivoituu, ja Mollyn ja Schmendrickin (sekä Haggardin pojan prinssi Lírin) toiminta muuttuu juonen kannalta olennaiseksi. Kaksikolla onkin ihan hauska henkilökemia, Molly jatkuvasti kehottaa Schmendrickiä tekemään asioita Yksisarvisen hyväksi ja kun tämä sitten tekee työtä käskettyä niin Molly motkottaa siitä kun taikuri sotkee aina kaiken.

Vaikka elokuva ei animaatiollaan voikaan kilpailla alansa jättejä vastaan, niin se ei se myöskään mitään jäätävää myötähäpeääkään herätä. Hahmodesign on yksinkertaisuudessaan omaan makuuni: Disney-vibat eivät nouse yhtä suuriksi kuin samoihin aikoihin elokuvaohjausta aloittelleen Don Bluthin elokuvissa (joka ei liene ihmekään sillä Bluth on alkujaan Disney-animaattori), ja hahmojen persoonalliset olemukset paikkaavat ilmeikkyyden puutetta.  Jimmy Webbin säveltämät ja America-yhtyeen tulkitsemat kappaleet eivät tue elokuvan kerrontaa mitenkään mainittavasti, mutteivät myöskään ala ärsyttää. Nimikkokappale "The Last Unicorn" on suorastaan hyvä! Erityiskehut elokuva saa ääninäyttelystä, joka oli jotenkin erityisen miellyttävää kuultavaa. Mia Farrow kuulostaa Yksisarvisena juuri sopivan eteeriseltä, ja muutkin ääninäyttelijät saavat hahmonsa kuulostamaan jotenkin erityisen luonnollisilta.

Heikko juoni jää Viimeisen Yksisarvisen suurimmaksi ongelmaksi: road movie -tyyppinen rakenne ei tarjoa kovin vakuuttavaa draaman kaarta, ja muiden yksisarvisten pelastaminen ei lopulta tunnu niin eeppiseltä jutulta kuin pitäisi. Kuningas Haggardia ei ole tarkoitettukaan superpelottavaksi pahikseksi vaan lähinnä sääliä herättäväksi kovasydämiseksi ukonpahaseksi, eikä yksisarvisten jahtaamiseen keskittyvä Punainen Härkäkään tarjoa hirveästi pureksittavaa. Hahmot ovat tarinassa keskiössä, mutta keskushenkilö Yksisarvisen ollessa hienovaraisen kehityksenkin puitteissa varsin vaikeasti samaistuttava ei elokuva lopulta jätä kovin suurta muistoa mieleen. Kyseessä on kuitenkin mielenkiintoinen suuremman luokan jenkkianimaatio ajalta, jolloin Hollywoodin animaatiobisnes oli vielä täysin Disneyn käsissä.

Kuvan lähde: disneyscreencaps.com

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ensisimäyksellä: Prinsessa Kaguyan taru (2013)

Japanilaisen studio Ghiblin elokuvista on blogissa puhuttu aiemminkin, ja sanonpa nyt pari sanaa vähän aikaa sitten suomalaisiin teattereihin rantautuneesta "Prinsessa Kaguyan tarusta". Elokuva pohjautuu vanhasta japanilaiseen kansansatuun ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varmasti törmännet viittauksiin kyseisestä tarinasta, sillä niin olennainen osa se on paikallista perinnettä. Ohjaaja Isao Takahatan käsissä vanha tarina on siirtynyt valkokankaalle herkällä ja koskettavalla tavalla, ja on mukavaa että pääsemme elokuvaa ihailemaan meikäläisissäkin teattereissa.

Tarina alkaa siitä, kun bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunvarresta pienen tytön, jonka hän päättää vaimonsa kanssa kasvattaa omana lapsenaan. Epäinhimillisen hurjaa vauhtia kasvava tyttö viettää onnellisen lapsuuden vuoristokylässä, mutta isän löydettä bambunvarresta kultahippuja hän päättää, että taivaasta lähetetty tyttö ansaitsee prinsessan kohtelun pääkaupungissa. Prinsessa Kaguyaksi nimetty tyttö opettelee elämään ylhäisen naisen tavoin suuressa kartanossa, mutta hän kaipaa jatkuvasti kotiinsa vuorille. Hiljalleen Kaguya alkaa vaipua melankoliaan. Tilanne pahenee entisestään kun ylhäiset miehet tulevat pyytämään tytön kättä ja tämä torjuu heistä jokaisen, aiheuttaen näin mielipahaa isälleen joka uskoo avioliiton olevan tie tyttärensä onneen. Lopulta Kaguya muistaa olevansa kotoisin kuusta ja että hänen olisi sinne myös palattava. Kaguya toivoo kuitenkin voivansa jäädä, sillä hän on alkanut arvostamaan elämää maan päällä iloineen ja suruineen. Elokuva päättyy erittäin vaikuttavaan kohtaukseen, jossa itse Buddha saapuu airueineen hakemaan Kaguyaa, joka rukoilee saavansa jäädä vielä maan päälle perheensä luokse. Hänen hartioilleen asetetaan kuitenkin viitta, joka saa hänet unohtamaan maanpäälliset asiat.

Prinsessa Kaguyan taru on monilla tavoin erikoinen animaatioelokuva, jopa muiden Ghibli-tuotosten rinnalla. Elokuva on esimerkiksi animaatioksi pitkäkestoinen (2 tuntia 17 minuuttia) ja tarinankerronnaltaan hyvin verkkainen. Kaguyan vauva-aikaa ja lapsuutta kuvataan hyvä tovi, eikä tarinalla tunnu olevan missään vaiheessa kiire mihinkään. Katsojille paljastuu tieto Kaguyan kohtalosta vasta aivan elokuvan loppumetreillä, joka on kieltämättä kerronnallisesti erikoinen ratkaisu ja tulee katsojalle vähän yllätyksenä jos alkuperäisversio ei ole tuttu. Vaikka itse tunsin alkuperäisen tarinan vain hyvin hämärästi, niin jo ennen elokuvan puoliväliä tuli itselleni vahva tunne siitä, että elokuva ei tule loppumaan onnellisesti. Jotenkin elokuvaan upotettu surumielisyys on niin voimakasta, että sen ei voinut kuvitellakaan loppuvan jollain toisella tavalla.


Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on myös miellyttävän omintakeinen. Itselleni tuli hyvin selkeälinjaisesta ulkoasusta mieleen sarjakuvataide, johon varmastikin vaikutti kalligrafiasta inspiraationsa saanut vivahteikas piirrosjälki. Akvarellitaustat luovat elokuvalle hyvin herkän ilmeen ja se sopiikin kauniiseen tarinaan kuin nenä naamaan. On todella ilahduttavaa törmätä vielä nykypäivänäkin elokuvaan, jossa käsintehty piirrostyö näkyy yhä edelleen todella selkeästi. On myös kiinnostavaa, kuinka tekniikoiden muutos kuvasta hahmojen mielialoja ja tunnetiloja. Myös muista Ghiblin elokuvista tutuksi tulleen Joe Hisashin säveltämä score tukee elokuvaa erinomaisesti.

Prinsessa Kaguyan taru on myös täyttä nannaa japanilaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Elokuvan kuvaama myyttis-historiallinen Japani on länsimaiselle katsojalle kiehtova paikka. Erityisen jännää katsottavaa ovat kohdat, joissa Kaguya opettelee ylhäisönaisen tapoja. Hänen täytyy esimerkiksi nyppiä kulmakarvansa ja värjätä hampaansa mustaksi vastatakseen senaikaista kauneusihannetta! Itseäni on muissakin Ghiblin elokuvissa viehättänyt niiden tapa kuvata kotimaataan, ja Kaguya tarjoaa katsojalle uuden mielenkiintoisen ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.

Kaunis taide, surullinen tarina ja yleinen kerronnan maailailevuus tekevät Prinsessa Kaguyan tarusta varsinaisen fiilistelyelokuvan. Joidenkin katsojien mielestä leffa on varmaan aika tylsä, eikä sitä selvästikään ole ihan nuorimmille pilteille suunnattukaan. Elokuvaan on myös saatu todella tyylikästä ja hienovaraista huumoria, joka ainakin itseäni miellytti kovin. Prinsessa Kaguyan taru tuntuu olevan jonkinlainen antiteesi valtavirta-animaatiolle, ja sen takia se tarjoaa erityisen mieleenpainuvan katsomiskokemuksen. Itselläni on aina ollut mieltymys katkeransuloisiin tarinoihin, ja varmasti se on yksi syy miksi tämä elokuva osui ja upposi. Vaikka rakastan CGI-tykitystä koko sydämestäni, niin kyllä tämä elokuva taas muistutti että kyllä niitä perinteisiäkin tekniikoita kaivataan...!