lauantai 27. syyskuuta 2014

Ajatuksia: Lilo & Stitch (2002)

2000-luvun alkupuolella, pitkän "satukauden" jälkeen Disneyn studion ohjaajia puri selkeä scifikärpänen. Tästä on tuloksena jännittävä "trilogia", jossa nähdään kaiken maailman teknisiä vimpaimia, avaruusolioita ja ajoittain hyvinkin toiminnallista meininkiä. Nämä kolme elokuvaa ovat tietenkin Atlantis, Lilo & Stitch sekä Aarreplaneetta. Tämä "scifikauden" tuotokset ovat omissa silmissäni yksiä studion omaperäisimmistä. Disney on toki palannut teknologiailoittelun maailmaan myöhemmin elokuvassa Riemukas Robinsonin perhe sekä nyt talvella leffateattereihin tuleva Big Hero 6sen mukana.

Lilo & Stitch on "scifikuorrutteen" alla kuitenkin todella vahva tarina ystävydestä, sisaruudesta ja perheestä. Tarinan ytimessä on kahden maailman kohtaaminen: orpo ja yksinäinen havaijilaistyttö Lilo kohtaa Stitchin, älyllisen avaruusolion joka on luotu tuhoamaan. Tarinan jännite on rakennettu kiinnostavasti: katsoja on jo alusta asti tietoinen siitä, mikä Stitch oikeastaan on ja elokuvaa katsoessa sitä vain odottaa, milloin kulissit kaatuvat. Tämä jännite pysyy yllä ihan poikkeuksellinen kauan: vaikka Stitchin käytös on pitkälti hyvin "epäeläimellistä", ei Lilo kutsu häntä avaruusolioksi ennen kuin Pleakley ja Jumba yrittävät ottaa hänet kiinni. Tarkempi katsoja voisi pitää tätä ammottavana juoniaukkona, mutta omasta mielestäni on ihan sopivaa että muutenkin eksentriseksi kuvattu Lilo ei suhtaudu karsaasti Stitchin käytökseen.

Avaruusoliojuonen rinnalla elokuva käsittelee tapausta, jossa Lilon isosisko Nani yrittää epätoivoisesti pitää itsellään sisarensa huoltajuuden. Tilanne vaikuttaa jo alusta varsin toivottomalta, eikä Stitchin kaltaisen lemmikin pitäminen helpota hommaa yhtään. Lilon ja Nanin välit ovat usein kireällä, ja he kummatkin kärsivät siitä, ettei heillä oli oikeastaan ketään johon nojautua henkilökohtaisissa ongelmissaan. Vaikka Stitch näyttäisi alkujaan tuovan perheeseen vain lisää sekasortoa, niin elokuvan edetessä hänestä hitsautuu tiiviksi osaksi perhettä ja auttaa omalla tavallaan Liloa ja Nania "löytämään toisensa" ja pitämään perheen yhdessä. Lastensuojelullisesta näkökulmasta elokuvan loppuratkaisu on kyllä vähintäänkin erikoinen, mutta ehkä se voidaan selittää sillä kuuluisalla "Disneyn taialla"... :D



Lilo on mielestäni yksi parhaiten onnistuneita Disney-päähenkilöitä koskaan. Vaikka hän onkin pääasiallisesti hyväntahtoinen, niin hänet samalla kuvataan myös aggressiivisena ja hieman makaaberinakin seitsemänvuotiaanan, joka lyö koulutoveriaan ja tekee heistä voodoo-nukkeja. Hän on lähes tuskallisen realistinen: kiusattu ja yksinäinen tyttö joka rukoilee saavansa ystävän. Vaikka yksinäisyyttä ja orpoutta käsitellään useissa muissakin Disney-elokuvissa, niin Lilon hahmossa nämä asiat kulminoituvat hyvin käsinkosketeltavan aitoina.

Stitch on hahmona myös lähtökohdiltaan kiehtova: alussa hän on lähinnä avaruusolio joka käyttää Liloa "ihmiskilpenään" Jumbaa ja Pleakleytä vastaa, mutta hän alkaa lopulta ymmärtää maailmaa eri tavalla vietettyään aikaan Lilon kanssa. Lilon ja Stitchin ystävyyden kasvua kuvataan hauskasti: siihen liittyy niin turhautumista, surua kuin aitoja ilon hetkiäkin. Stitch onkin Disney-hahmoksi hyvin dynaaminen, mijkä tekee hänestä oikein piristävän. Lisäksi olen itse aina tykännyt hänen hieman kömpelöstä verbaalisesta itseilmaisustaan, joka onkin hahmolle hyvin leimallista :D

Myös Lilon sisko Nani on kiinnostavasti rakennettu: hän yrittää parhaansa pitääkseen arjen pyörimässä mutta Lilon menettämisen pelko aiheuttaa hänelle ylivoimaista stressiä. Hän menettää elokuvassa työpaikkansa, mutta yrittää silti epätoivoisesti saada asiat vielä hyviksi. Lilon, Nanin ja Stitchin elämää kuvaavat osuudet ovatkin elokuvan parasta antia, ja onkin oikeasti kivaa katsoa kerrankin animaatioelokuvaa jossa keskitytään pääasiallisesti (lähes) tavalliseen elämään ja hyvinkin realistisen oloisiin ongelmiin.

Toisaalta avaruusoliopuolikin on ihan hauskasti toteutettu, mutta Stitchin luoja Jumba ja häntä avustamaan lähetetty maaekspertti Pleakley ovat mielestäni hahmoina hieman liikaa komiikan vuoksi luotuja. 90% elokuvasta Jumba ja Pleakley eivät ana elokuvalle oikeastaan mitään, koska Pelekain perheen välinen draama on niin paljon kiinnostavampaa kuin mikään, mitä he tekevät. Vaikka Jumban ja Pleakleyn läsnäolo ylipäätään mahdollistaa elokuvan tarinan syntymisen, niin lähinnä vasta kliimaksissa tulevassa Stitchin ja Jumban välisestä taistelussa ja siitä seuranneessa tapahtumaketjussa heillä on jokin rooli. Elokuvan loppuratkaisun kannalta he ovat lopulta enemmän tai vähemmän merkityksettömiä.

Tästä voikin vetää johtopäätöksen, että vaikka tematiikaltaan Lilo & Stitch onkin ehkä yksi Disneyn historian vahvimmista tarinoista, niin käsikirjoitukseltaan se on jossain määrin ontuva. On kyllä kieltämättä ihan hellyyttävää, että Jumbasta ja Pleakleystä muodostuu lopulta jonkinlaisia perheenjäseniä  Pelekain perheeseen, mutta viime kädessä he jäävät marginaaliin huomattavasti kiinnostavimpien hahmojen, pääasiassa Lilon, Nanin ja Stitchin varjoon. Tuntuu että mukaan on haluttu vähän liikaa hahmoja, ja heidän myötänsä tarinaan tulee käänteitä, joita se ei olisi välttämättä tarvinnut. Toisaalta on toki muistettava, että Disneyn tyyliin kuuluu henkilödraaman ohella myös toiminta, ja siksi en täysin panekaan pahakseni elokuvan vähän turhan äkkiseltään avaruusseikkailuksi muuttuvaa loppua. Siltikin kontrasti elokuvan keskiosan kanssa on silmiinpistävä.

Selkeistä vioistaan huolimatta tämä elokuva on itselleni todella lähellä sydäntä. Lilo & Stitch käsittelee vierauden, yksinäisyyden ja menetyksen teemoja hyvin koskettavasti tavalla, joka puhuttelee varmasti kaikenikäisiä. Tämä yhdistettynä hienoihin ja realistisiin hahmoihin tekee tästä elokuvasta ehdan klassikon, jota ainakin itse jaksan töllätä kerrasta toiseen.

Ja hei, jos minulta kysytään niin aika harva Disney-mies on yhtä hurmaava kuin David... ;)

tiistai 2. syyskuuta 2014

Lyhyesti: HTTYD 2 suomeksi eli Näin koulutat... lohnarisi?

Ihan vielä vähän palataan dubbiaiheeseen kun jutunjuurta sattuu yhä löytymään! Kävin katsomassa Näin koulutat lohikäärmeesi 2 -elokuvan toistamiseen ja tällä kertaa suomidubilla. Dreamworksin suomidubit ovat pääasiallisesti laatutavaraa, onhan kyse kuitenkin ison budjetin animaatioelokuvista. Siksipä ennakko-odotukset olivat varsin korkealla. Sanoisin, että pääosin dubin toteutus oli ihan mukiinmenevä: näyttelijät vetivät roolinsa hyvin ja sopivat hahmoille. Toki englanninkielinen versio kummitteli takaraivossa ja vaikutti katsomiskokemukseen, mutta monilta osin suomenkielinen lopputulos oli ihan toimiva.

Ongelma kuitenkin on, että leffan kanssa on tehty pari varsin omituista ratkaisua. Ensimmäinen näistä on Hikotuksen äitiä Valkaa ääninäyttelemään valittu Rebecca Viitala. Heti kun hän ensimmäistä kertaa avaa suunsa, niin puheessa on kuultavissa jotakin häiritsevää. Viitalan suomen kielen artikulaatio on varsin, noh, epäluonnollista ja tämä korostuu erityisesti Valkan lauluosuudessa. Elokuvan edetessä tulin lopulta siihen tulokseen, ettei ääninäyttelijä voi olla äidinkieleltään suomenkielinen. Epäily paljastui lopulta oikeaksi: Viitala on toden totta suomenruotsalainen.

On tietysti ilmiselvää, ettei dubbaustiimi ole vahingossa valinnut rooliin murtaen ääntävää näyttelijää. Myös englanninkielisessä versiossa Valka puhuu erilaisella aksentilla kuin muut hahmot. Olen varsin vakuuttunut siitä, että produktiossa on pyritty saamaan Valkan äänestä kuulumaan se tosiasia, että hän on viettänyt viimeiset 20 vuotta lähestulkoon ilman ihmiskontaktia. Totesin jo Studio Ghiblin Tuuli Nousee -elokuvan arvostelussa, että ei-natiivin puhujan käyttö voi toisinaan tuoda myönteisen efektin hahmon äänessä (toki kyseisen elokuvan kohdalla pitää muistaa, etten katsonut elokuvaa äidinkielelläni), mutta mielestäni Viitalan hapuileva suomen kieli ei loppupeleissä palvele hänen hahmoaan kovin hyvin, varsinkin kun Valkalla on paljon repliikkejä ja laulukin. Näyttelijänä Viitala on mielestäni ihan hyvä.

Viitalan ääni on lievästi häiritsevä, mutta vielä enemmän suomidubissa korviini otti se, että hahmot viljelivät jatkuvasti "lohikäärmeen" sijasta sanaa "lohnari". Sanooko joku lohikäärmeitä oikeesti "lohnareiksi"? Onko kyseessä jokin murretermi jota pääkaupunkiseutulainen mieleni ei tunnista? :D Ymmärrän kyllä ongelman ytimen, eli sen että "lohikäärme" on liian pitkä sana huulisynkan kannalta. Mutta miksi kääntäjä on päätynyt "lohnariin" jokseenkin yleisemmin käytössä olevan "loharin" sijaan? Erityisesti hampaiden kiristelyä aiheutti termi "lohnariratsastaja"... Hei pliis!

Elokuvan dubbaamisesta tuskin on yritystä puuttunut, mutta lopputulos jää omissa silmissäni hailakaksi juuri näiden huomattavien puutteiden takia. Yleensä katson suomidubbeja enemmän kuin mielelläni, mutta en enää ikinä halua kuulla sanaa "lohnari"!