sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ajatuksia: Lilo & Stitch 2 (2005)

Lilo & Stitch-elokuvan ympärille on kasvanut suurempi franchise kuin minkään muun 2000-luvun Disney-elokuvan ympärille. Leffasta on esimerkiksi tehty japanilainen spin-off jossa Lilo on jo kasvanut aikuiseksi ja jättänyt Stitchin. Kiinnostavaa mielestäni on, että elokuvasta tehdyt jatko-osat tuntuvat menevän kahteen eri suuntaan. Stitch! Avaruuskoe 626, Lilo & Stitch 3: Leroy & Stitch sekä elokuvan pohjalta tehty TV-sarja keskittyvät Stitchin alkuperään avaruuskokeena ja niihin muihin kokeisiin, jotka Jumba loi. Lilo & Stitch 2 ei oikein istu tähän porukkaan, vaan siinä Lilo on edelleen selkeä päähenkilö, ja sarja korostaa erityisesti perhettä ja sopeutumista yhteisöön.

Lilo & Stitch 2 on DisneyToon Studiosin tekemä DVD-levitykseen suunnattu jatko-osa (niin kuin Disneyn jatko-osat lähes aina ovatkin), ja tämä luonnollisesti tarkoittaa, että elokuvan budjetti on pienempi kuin valkokangaselokuvilla. Jaksankin aina muistutella, että tämän vuoksi Disneyn jatko-osia ja klassikoita ei kannata vertailla keskenään, koska sillä rahan määrällä toden teolla on väliä. Budjetti huomioon ottaen Lilo & Stitch 2:sen animaatio on yllättävän miellyttävää. Hahmojen ulkonäkö ei ole muuttunut mainittavasti ja elokuvaa on ihan mukava katsella.

Elokuvan juonikuviot ovat myös varsin kivoja: Lilo valmistautuu Stitchin kanssa yhdessä hulatanssikisaan, mutta harjoittelua varjostavat Stitchin kohtaukset, joissa hän käyttäytyy hallitsemattomasti. Lilo & Stitch 2 on jättänyt paljolti pois suureellisen avaruuskohkaamisen aluksineen ja aseineen, ja elokuvassa on enemmän niin sanottua "arjen draamaa", joka vetosi minuun myös ensimmäisessä osassa. Elokuvassa näytetään mielestäni hyvin Lilon pettymys Stitchiin, kun tämä ei pystykään käyttäytymään kunnolla. Voisikin sanoa, että tämä kaikissa sarjan oheistuotoksista tämä jatko-osa on eniten uskollinen alkuperäisen tunnelmalle, vaikka sen juoni jääkin ymmärrettävästi raakilemaisemmaksi.




Yllättävää kyllä, tykkäsin myös leffan huumorista. Elokuvassa on mukana myös vähän pöhkö sivujuoni, jossa Pleakley soosaa Davidin ja Nanin suhdetta, jonka hän pelkää olevan väljähtymässä. Pleakley on kyllä mahtava hahmo ja siksi onkin mukava, että hänellä on joku oma juttunsa leffassa, vaikka se nyt onkin aika irrallinen elokuvan varsinaisesta juonesta. Nanin hahmolle olisin toivonut elokuvassa ehkä vähän enemmän kehitystä, hän oli kuitenkin hyvin olennainen osa ensimmäisen elokuvan juonta ja siksi olisi mukavaa nähdä häntä enemmän jatko-osissakin.

Lilo & Stitch 2:sessa on oikeasti aineksia kelvolliseen jatko-osaan: budjettiin nähden hyvä animaatio, kivoja teemoja ja laulutkin ovat Elviksen hittejä. Valitettavasti yhtälön romuttaa ehkä Disneyn historian tökeröin valekuolema-tropen käyttö: Jumban epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta Stitchin vika etenee siihen pisteeseen, että hän kuolee. Lopulta Lilon rakkaus kuitenkin herättää hänet henkiin. Hei pliis, onko kornimpaa nähty? Loppu vain romuttaa sen emotionaalisen latauksen, jonka elokuva on rakentanut. Tiedostan, että vihani valekuoleman käyttöä kohtaan on ehkä liioiteltua, varsinkin kun trope nyt on kuulunut Disneyn tyyliin enemmän tai vähemmän ihan ensimmäisestä klassikosta alkaen. Lopun "ihmeparantuminen" ei vain sovi elokuvan muuhun tunnelmaan ollenkaan.

Noh, surkeasta lopusta huolimatta Lilo & Stitch 2 on mielestäni ihan mukava jatko-osa ja sijoittuu minun näkemistäni Disneyn jatkiksista niiden parempien puolelle, ehkä juuri siksi että se oikeasti säilyttää jotain olennaista alkuperäisestä elokuvasta. On positiivista, ettei elokuva esimerkiksi ala esitellä uusia hahmoja, vaan yrittää kehittää eteenpäin vanhoja. Jonkin verran hiotummalla käsikirjoituksella elokuva olisi voinut olla jopa ihan mainiokin laajennus Lilon tarinaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ensilmäyksellä: Näin koulutat lohikäärmeesi 1 & 2 (2010 & 2014)

Yleensä olen blogissa tehnyt jatko-osille omat postauksensa, mutta koska tässä satuin katsomaan Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan ja sen jatko-osan ensimmäistä kertaa sangen lyhyen ajan sisällä, on arvostelut helppo yhdistää samaan postaukseen.

Näin koulutat lohikäärmeesi osuu Dreamworksin tuotoksissa juurikin sellaiseen taitteeseen, jota ei välttämättä muistella varsinaisesti studion parhaana. Vuonna 2008 tullut Kung Fu Panda oli menestys, mutta esimerkiksi samoihin aikoihin tuotetut jatko-osat Madagascar: Escape 2 Africa ja Shrek Forever After eivät mielestäni kuulu studion parhaimpiin. NKL-leffaa edeltänyt Monsters vs. Aliens on jäänyt paljolti unholaan, niin kuin myös hieman myöhemmin tuotettu Megamind. Näin koulutat lohikäärmeesi nousee siis tietyllä tasolla valokeilaan tällä ajalla.

Elokuvan päähenkilö on Hikotus, jonka kotikylää Öystilää terrorisoivat tulta syöksevät lohikäärmeet. Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka on kylän päällikkö eikä hän ole aina kovinkaan tyytyväinen poikaansa. Hän ei päästä Hikotusta edes osallistumaan taisteluun lohikäärmeitä vastaan, vaikka poika itse kokisi pystyvänsä rakennelmillaan mukaan osallistumaankin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Hikotus onnistuu vahingoittamaan vaarallista Yön Raivo -lohikäärmettä, mutta löydettyään sen lentokyvyttömänä metsästä hän ei tapakaan sitä vaan päättää tutustua siihen tarkemmin.

Näin koulutat lohikäärmeesi vetää ensimmäisenä huomion todella kiinnostavaan tarinankerrontaan ja draamaan kaareen. Siinä missä tyypillisessä Dreamworksin elokuvassa toiminta ja kohellus saattaa saada vähän turhankin suuren osan, niin NKL tarjoaa meille kiinnostavaa kuvausta siitä, kuinka Hikotus ja Hampaattomaksi ristitty lohikäärme oppivat hiljalleen tuntemaan toisensa. Elokuvan keskivaiheen toimintapuolta edustavat lohikäärmeentappokoulutus, johon Hikotus osallistuu muiden kylänsä nuorten kanssa. Vaihtelevat rauhallisemmat jaksot ja treenit kulkevat käsi kädessä ja korostavat mielestäni hyvin elokuvan perusristiriitaa: Hikotus ei halua tappaa lohikäärmeitä, mutta se on hänen velvollisuutensa kylän jäsenenä. Lohikäärmeet varastavat viikinkien karjaa ja niistä ymmärrettävästi halutaan eroon.

Hampaaton esittelee piirrustustaitojaan.
Valtavirran animaatioelokuvissa täytyy yleensä rajoitetun pituuden vuoksi olla selkeä juonikuvio. Tämän vuoksi Näin koulutat lohikäärmeesi tuntuu keskivaiheillaan hieman ajelehtivalta, sillä katsoja tietää että Hikotuksen touhuilusta ei voi seurata mitään hyvää. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä käsikirjoitus on muuten hyvin hallittu. Kun Hikotuksen lohikäärmesalaisuus alkaa paljastua, tulee kuvioihin myös syy miksi lohikäärmeet varastavat viikinkien eläimiä.

Elokuva kuvaa hyvin animaatiolle tyypillistä teemaa siitä, kuinka "vieras vihollinen" paljastuu joksikin inhimilliseksi. Näin koulutat lohikäärmeesi koskettelee samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi Disneyn Pocahontas, ja tekee sen mielestäni varsin onnistuneesti. Hienointa elokuvassa on nähdä, kuinka Hampaattoman ja Hikotuksen luottamussuhde rakentuu. Kyseessä ei ole mikään silmänräpäyksessä syntynyt sielujen yhteys, vaan hiljalleen yhdessätekemisestä kasvanut ystävyys. On myös mukava nähdä elokuvan rikkovan vanhaa kunnon hyvä-paha -asetelmaa. Viikinkien ja lohikäärmeiden välinen sota on syttynyt kummaltakin taholta ymmärrettävästä syystä, mutta Hikotuksen tajuttua lohikäärmeiden olevan rauhanomaista rotua hän haluaa lopettaa vihanpidon. Vaikka tarinan antagonistina toimii paljolti kylän päällikkö Aimo, hänenkin toimintansa on ymmärrettävää halua suojella kyläänsä. "Todellinen" pahis, vasta elokuvan loppupuolella kuvioihin tuleva jättilohikäärme Punainen Myrsky, jää varsin hämäräksi, eläimelliseksi hahmoksi.

Ehkä harmittavammaksi osuudeksi elokuvassa jää sen päähenkilövetoisuus - muut esitellyt viikinkinuoret jäävät varsin pienelle huomiolle. Vaikka he harjoittelevatkin paljon yhdessä, niin yksilöllistä hahmonkehitystä ei saa Hikotuksen ohella muu kuin hänen ihastuksensa Astrid. Karskiudessaan Astrid on kiintoisa hahmo, mutta hänen varsin vastahakoinen yhteislentonsa Hikotuksen kanssa ja näin ollen tärkein hahmokehityksellinen osionsa jää hieman latteaksi. Vaikka muitakin hahmoja olisi suonut nähdä lisään, niin toisaalta keskittyminen Hikotukseen vahvistaa yhä edelleen elokuvan käsikirjoituksen toimivuutta. Liika muiden hahmojen kanssa sohlaaminen olisi luultavasti tehnyt elokuvasta vain levottoman.

Olin ennen katsomista kuullut Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvasta vain ja ainoastaan hyvää, ja liityn mielelläni kehukuoroon. Elokuva välttää Dreamworksin tyypillisimmät sudenkuopat ja tarjoaa katsojalle mahtavan tarinan kivoilla hahmoilla ja kauniilla animaatiolla. Selvästi yksi studion parhaista elokuvista, josta selvästi näkee että DW on vihdoin alkanut karistaa Shrekin mukanaan tuoman huumoristudion mainetta harteiltaan. Näillä eväillä ei lienekään ihme, että kakkososan näkeminen sekä innosti että jännitti. Miten Dreamworks aikookaan lohikäärmemaailmaansa kehittää?

Dreamworksin maine jatko-osien tekijänä on omissa silmissäni pääasiallisesti hyvä. Studion jatko-osat tehdään aina valkokangaselokuvan budjetilla, ja esimerkiksi Shrekin ja Kung Fu Pandan tapauksessa kakkososa on uponnut itseeni paremmin kuin ensimmäinen. Kun elokuvan traileri julkaistiin, sisällytettiin siihen paljastus, että uusi osa esittelisi meille Hikotuksen kuolleeksi luullun äidin. Tämä ei ole studiolle varsinaisesti ensimmäinen kerta tämän juonikuvion kanssa: myös Kung Fu Panda 2 paljastaa meille lopuksi, että päähenkilön mukamas kuollut isä on elossa. Myös Madagascar 2:sessa tapaamme vanhemmat, joista päähenkilö on ollut kauan erossa. Osattaisiinko kulunut trope hoitaa elokuvassa tyylillä?

Ensimmäinen kakkoselokuvan tarjoama yllätys oli sen hienoinen tyylillinen erilaisuus ykkösosaan. Siinä missä Näin koulutat lohikäärmeesi sisältää toki vauhtia ja sodan kuvausta, se on silti tyyliltään kepeämpi kuin seuraajansa. Muistan miettineeni teatterissa pariinkin otteeseen, että jos olisin nähnyt elokuvan pienenä tyttönä niin se olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Erityisesti kohtaus jossa Hikotuksen äiti Valka vie poikansa pimeään lohikäärmeen luolaan sai ainakin itselläni inhonväreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tietenkään tämä ei ole huono asia, vaan hyvässä elokuvassa saa vähän pelottaakin. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaisia fiiliksiä. Tuntuu kuin itse tarinakin olisi "kasvanut" hahmojen mukana.

Valka ei ole mikään eilisen teeren tyttö.
 Tarinallisesti Näin koulutat lohikäärmeesi 2 lähtee viiden vuoden päästä siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Lohikäärmeet ovat integroituneet osaksi viikinkien yhteiskuntaa ja rauha on palannut. Tilanne kuitenkin muuttuu kun Hikotus ja Hampaaton törmäävät mystisiin lohikäärmeenmetsästäjiin, jotka metsästävät lentäviä liskoja armeijaa varten. Kakkososan juoni on selkeästi hallitumpi kuin ykkösen, ja "uusi vihollinen" teema on nidottu yhteen Hikotuksen äidin löytymiseen. Käsikirjoitus ei mielestäni liiemmin takeltele, vaan elokuva kannattelee hyvin kahta rinnakkaista juonikuviota. Jos ykkösosassa sivuhahmot jäivät liialti sivuosaan, niin onneksi toisessa osassa he saavat vähän enemmän huomiota, vaikka pääpaino on toki Hikotuksessa ja tämän henkisessä kasvussa.

On toki totta, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa varsin tutuilla juonikuvioilla kadonneen äidin ja uuden supervihollisen suhteen. Drago on vihollishahmona yllätyksetön ja myös Valkan jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa oli aika laimeasti toteutettu. Olennaisinta kuitenkin on, ettei elokuvan dramatiikka perustukaan näihin asioihin. Elokuvan ytimen kannalta ehkä vieläkin tärkeämpiä ovat ne asiat, jotka Hikotus oppii tietämään lohikäärmeistä ja niiden luonteesta. Tarina kulminoituu kohtaukseen, jossa Alfan eli ylemmän lohikäärmeen tahdon alla oleva Hampaaton suuntaa iskunsa Hikotukseen, ja tämän isä Aimo ottaa kuolettavan iskun vastaan. Kyseisen kohtauksen intensiivisyys ei perustu vain Hikotukselle tärkeän isähahmon kuolemaan, vaan nimenomaan siihen, että kuoleman välikappaleena on Hikotuksen rakas ystävä Hampaaton.

Kohtauksen jättämää moraalista tyhjiötä ei kuitenkaan jäädä pohtimaan elokuvassa suuremmin, ja  Aimon hautajaisten jälkeen leffa rullaa loppuunsa asti tarmokkaasti. Pienoinen jännitys tietysti liittyi siihen, kehtaisiko DW nostaa pakasta tosipaikan tullen aina yhtä huonosti toimivan valekuolema-tropen, mutta onneksi käsikirjoittajat hoitivat homman kunnialla. Ei ole aina helppoa tappaa tärkeää hahmoa, mutta kun se tehdään niin tehdään se sitten loppuun asti. Vaikka elokuvalla on toki onnellinen loppu, niin kuolemakohtaus ikään kuin sinetöi elokuvan muutenkin käsin kosketeltavasti synkemmän tunnelman. Harvoin koko perheen animaatioelokuvissa näkee niin suurta tappiomielialaa ja epätoivoa kuin kohtauksessa, jossa Hikotuksen lyödyt joukot palaavat Öystilään päällikön kaaduttua.

Hyvän jatko-osan tapaan Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa paljolti vanhoilla tutuilla hahmoilla mutta esittelee myös pari uutta tuttavuutta. Kuten sanoin, Valkan ja hänen perheensä kanssakäyminen ei ole ehkä kaikkein vakuuttavinta, mutta toisaalta jos äidin löytymisestä olisi kehitelty Hikotukselle ja hänen isälleen isokin kriisi, olisi se syönyt ruutuaikaa muilta konflikteilta. Lohikäärmeenmetsästäjä Eret ei ole juonen kannalta niinkään olennainen, mutta tarjoaa kyllä parit hyvät naurut elokuvassa. Tulevaa jatko-osaa ajatellen (kyllä, se on jo luvattu) hahmojoukkiota toki pitää alkaa jo rajata.

Animaatio ja musiikki ovat perinteistä Dreamworks-laatua: hyvää ja nautittavaa. Vauhdikkaat lentokohtaukset näyttävät upeilta 2Dnäkin, ja Hampaattoman viehkeän kissamaisia eleitä on hauska seurata. Dreamworksillehan on tyypillistä todella monipuolinen tyylien käyttö eri elokuvien välillä, aina Herra Peabody ja Sherman -elokuvan karikatyyrisestä yksinkertaisuudesta Viisi Legendaa -elokuvan tarkkaan realismiin. Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvissa on mielestäni löydetty hyvin kultainen keskitie näiden kahden ääripään väliltä, ja tyylillisesti sarja on ehdottomasti yksi suosikkejani Dreamworksilta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 muistutti minulle, miksi fanitan animaatiota: sen parissa saa niin nauraa kuin pidätellä kyyneleitäkin. Kakkososa on mielestäni ihana jatko-osa hyvälle ensimmäiselle lohikäärmeleffalle. Synkkyydessään ja dramatiikassaan se tarjoaa kiinnostavaa uutta näkökulmaa viikinkien ja lohikäärmeiden maailmaan. Kokonaisuutena Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja edustaa Dreamworksia parhaimmillaan, ja tuo ainakin itselleni mieleen ajat, jolloin studio teki vielä piirrettyjä elokuvia.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Ajatuksia: Herkules (1997)

Vuonna 1997 valmistunut Herkules on mielestäni monin tavoin kiinnostava tuotos: se on juonellisiltaan perusosasiltaan hyvin tyypillistä 90-luvun Disneytä, mutta siinä on myös paljon tyylillisiä seikkoja jotka erottavat sen muista oman aikansa Disney-elokuvista. Elokuvaa ei käsittääkseni lasketa Disneyn kaikista ikonisimpiin tuotoksiin, väittävätpä jotkut fanit elokuvaa jopa "unohdetuksi". Tätä on vähän vaikea arvioida, sillä itse pidän käytännössä katsen kaikkia Disneyn 90-luvun leffoja sellaisina, jotka suurin osa pystyy kyllä studion tekeleeksi nimeämään. Herkuleksen suosion puutteesta kertonee toki se, ettei elokuvasta ole koskaan tehty erikoisjulkaisua.

Piirrostyyliltään elokuva on varsin tyylitelty, hahmojen ja taustojen suunnittelussa näkee runsaasti joonialaisista pylväistä inspiroituneita kiehkuroita, värit ovat todella raikkaita ja kirkkaita ja hahmojen kasvot ovat keskiverto-Disneytä kulmikkaampia. Elokuva on mielestäni aina ollut kaunista katseltavaa ja sen hahmot hehkuvista Olympoksen jumalista lyhyenläntään Phil-satyyriin hauskasti piirretty. Muusien esittämissä lauluissa näkyvät, kreikkalaisesta ruukkutaiteesta inspiroidut osuudet ovat myös kiehtova lisä elokuvan visuaaliseen maailmaan.

Myös narratiivinen tyyli on Disneylle poikkeuksellinen. Vaikka useampikin elokuva on tainnut alkaa ulkopuolisen kertojan avauksella, ei missään Disneyn elokuvassa ole käsittääkseni yhtä liukuvia metatasoja kuin Herkuleksessa. Elokuva alkaa museossa mieskertojan välityksellä, mutta hän antaa kerrontatehtävän "eteenpäin" viidelle muusalle, jotka kertovat tarinaa pääasiassa laulaen. Herkuleksessa yhdistyvätkin mielenkiintoisesti kerronnalliset laulut (Se Gospel Totta On & Nollasta Pollaan) sekä musikaalityyppiset hahmojen omat laulut (Vielä saan mä voiton & Rakastaa mä en saa). Muusat eivät kuitenkaan ole vain ulkopuolisia kertojia, vaan he ovat myös osana tarinaa parissa kohtauksessa, vaikka he eivät käykään dialogia tarinan varsinaisten henkilöiden kanssa. Todella erikoinen ratkaisu, johon ei ole taidettu myöhemmissä elokuvissa palata! Ylipäätään ns. persoonallisia kertojia on nähty pääasiassa 90-luvun elokuvissa (Aladdin, Notre Damen Kellonsoittaja) ja uudelleen 2010-luvulla (Kaksin karkuteillä).

Herkules selviää alkuperänsä paljastumisesta yllättävän kriisittömästi.

Herkules-elokuvan juoni on kaksitasoinen, mutta Haadeksen pyrkimys nousta Olympuksen johtoon ja Herkuleksen matka todelliseen sankaruuteen ovat niin hyvin yhteen kiedottu, että tämä ei aiheuta hämmennystä tai ongelmia. Mielestäni juonellisesti Herkuleksessa on samaa varmuutta ja suoraviivaisuutta kuin sitä seuranneessa Mulanissa, ja jokainen kohtaus tuntuu kuljettavan tarinaa eteenpäin jollain tavalla. Ulkopuolisen kertojan käyttö on edukseen tarinankerronnassakin, sillä kehyskertojien avulla elokuvaan voidaan loogisesti sisällyttää tapahtumia pitkältä ajanjaksolta. Disneylle tyypillisesti aikaharppauksien tapahtumat esitellään kätevästi laulukohtauksissa.

Herkules itse on ehkä karikatyyrisenkin tavanomainen sankarihahmo: lempeäluonteinen, tahditon ja valitettavan hyväuskoinen. Hänellä ei tunnu olevan "pimeää puolta", josei nyt varsin itsetuhoista reaktiota Megaran petokseen lasketa, ja Herkuleksen moraalista ylemmyyttä korostetaan aika monessa kohtaa. Mielestäni yli-inhimillisillä voimillakin varustettuna Herkuleksesta on kuitenkin saatu sympaattinen ja inhimillinen hahmo, josta ei ole tehty liian täydellistä. Muut hahmot reagoivat hänen toimintaansa monilla tavoin, eivätkä ainoastaan positiivisesti.

Myös vastanäyttelijäksi nostettu Megara on suorastaan Disney-leidien aatelia: entisen sussun jättämä ja siitä katkeroitunut nainen, joka toimii Manalan valtiaan leivissä. Megaran coolius ei vaikuta olevan näytelty yritys peitellä hänen "todellista luonnettaan", vaikka toki neitokaisella on myös tunteellinen puolensa. Kyyninen Megara ja naiivi Herkules ovat toisiaan tasapainottava parivaljakko, ja Megaran rooli elokuvassa vastahakoisena pahiksen apulaisena on varsin kiinnostava ja ehdottomasti kaavoja rikkova. Kyseessä on nainen joka on tehnyt virheitä elämässään, niin kuin me kaikki olemme.

Olen aina pitänyt myös Philin hahmosta. Hänen tapaisensa "neuvojahahmot" ovat varsin tyypillisiä 90-luvun Disneylle, mutta Philissä on enemmän särmää kuin vaikkapa Pocahontasin Kaarnamuorissa tai Leijonakuninkan Rafikissa. Philin ja Herkuleksen suhde onkin monivivahteinen ja tuo lisäsävyjä elokuvan muutenkin hieman kaavoja rikkovaan tyyliin. Hänen roolinsa jää elokuvassa hieman hämäräksi sen jälkeen, kun Herkules lähtee tekemään sankaritekoja, mutta täysin turhaksi sidekick-hahmoksi ei häntä sentään tohtisi kutsua. Hänellä on elokuvassa onneksi oma päämäärä, pyrkimys kouluttaa maailman suurin sankari. Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä hyvän hahmon osa-alueita. Henkilöhahmo, jolla ei ole omaa intressiä, on yleensä juonen kannalta varsin yhdentekevä.

Tarinan antagonisti Haades kyllä saa ottaa vastaan kunnian Disneyn hauskimman pahiksen tittelistä. Uskaltaisin melkein kruunata tämän Manalan jumalan tällä arvonimellä pelkän "Haades rules!" tuuletuksen perusteella! Hänen sarkastinen elämän(kuoleman?)asenteensa ja mahtavat manööverinsa paikkaavat hieman sitä tosiasiaa, että Haades on vallanhimoisena pahisjuonittelijana aika tavanomainen ja lattea vastustajahahmo. Toisaalta itse kyllä myös pidän Haadeksen toiminnan eeppisestä menosta, tyyppi lähettää tuhoajatitaanit pistämään paikat oikein kunnolla mullin mallin!

Herkules on ajallisesti julkaistu kunnianhimoisten ja draamalla höystettyjen elokuvien joukossa, sellaisten kuten Pocahontas, Notre Damen Kellonsoittaja ja Mulan. Vaikka Herkuleksessakin on toki draamaa ja suuria tunteita, niin elokuvassa on aiheeseensa selvästi myös keveämpi ja humoristisempi lähestymistapa, joka näkyy erityisesti elokuvan amerikkalaista kulttuuria apinoivassa pseudokreikkalaisessa maailmassa. Herkules onkin mielestäni aika piristävä väliesitys eeppisten 90-luvun satuleffojen joukossa, ja onnistuu olemaan tyypillistä 90-luvun Disneytä ilman, että toistaa samaa jo nähtyä kaavaa.