perjantai 23. toukokuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Croodit (2013)

Olen varmaan ennenkin todennut tämän, mutta toteanpa uudestaan: Dreamworks on amerikkalaisen animaatiobisneksen yllättäjä. Yhtiö pääsi "isojen poikien" (siis Disneyn ja Pixarin) joukkoon Shrek-komediallaan, ja onnistui samalla tuomaan animaatiossa muotiin popkulttuuriviittaukset, parodian ja huumoriin pohjaavan tarinankerronnan. Muihin studioihin verrattuna lafkan tuotantovauhti on ihan älytön: kolme valkokangaselokuvaa vuodessa on paljon verrattuna siihen, että muut studiot julkaisevat korkeintaan yhden. Dreamworks on sittemmin tullut tunnetuksi myös erikoisista parivaljakoistaan (esimerkiksi aasit ja lohikäärmeet sekä ihmiset ja mehiläiset), mustahkosta huumoristaan ja tehokkaasta tuotteistamisesta.

Kun aloin katsomaan Croodeja, minulla oli hyvin hatara mielikuva siitä, mitä olisi luvassa. Elokuvassa on päähenkilöinä kokonainen luolaihmisten perhe, jotka kotiluolansa tuhouduttua joutuvat etsimään itselleen uuden kotipaikan. Päähenkilöiksi nousevat perheen esikoistyttö Eep ja johtaja-isä Ugi sekä uudenaikaisempaa ihmistä edustava nuorukainen Kundi. Dreamworksille ehkä vähän poikkeuksellisesti tarinan draamaa rakennetaan hitaasti ja hahmoja esitellän hyvän aikaa ennen kuin juoni potkaistaan kunnolla käyntiin.

Ensimmäisenä Croodeissa huomion vetää erityislaatuinen miljöö, joka on saanut inspiraationsa esihistorialliselta ajalta mutta johon on myös yhdistelty värikkäitä fantasiaelementtejä. Elokuvassa nähdäänkin hienoja, vaihtelevia maisemia. Muutenkin Dreamworks toki osaa animaation taidon, vaikkei Croodien visuaalinen anti ehkä olekaan yhtä upeaa kuin edeltäjän Viiden Legendan animaatio. Vaikka elokuva on tehty näytettäväksi myös 3D-animaationa, mielestäni elokuvassa ei ole liikaa käytetty nimenomaan 3D-tekniikkaa hyödyntäviä kohtauksia. 2D:nä katsottuna tällaiset kohdat voivat helposti olla hieman ärsyttäviäkin.




Elokuvan ytimessä on hyvin tyypillinen arvoristiriita ja kuvaus isän ja tyttären suhteesta: tytär on paljon avarakatseisempi kuin konservatiivinen isänsä ja haluaisi muuttaa elämäntyyliään. Isä taas on huolissaan omasta asemastaan ja siitä, ettei hänellä ole enää merkitystä jälkikasvulleen. Jenkkianimaation sisältä samantyyppistä isän ja tyttären kuvausta löytyy pääasiassa Disneyn Pienestä Merenneidosta, mutta Croodeissa myös muun perheen vahva läsnäolo tekee jännitteestä erityisen värikkään ja nautinnollisen. Lisäksi elokuvan juonenkäänteet eivät missään vaiheessa irtaannu tästä keskeisestä konfliktista.

Croodit tuntuukin olevan varsin "psykologinen" elokuva, sitä edeltäneen Viiden Legendan hengessä. Toki kaikkien tuntemaa "Dreamworks-kohellusta" on myös luvassa, mutta mielestäni se on Croodeissa pysynyt aika lailla hyvän maun rajoissa. Juoni onkin Croodeissa varsin yksinkertainen road trip-henkinen paketti, oikeastaan elokuva koostuu pääasiassa Croodien perheen ja Kundin haahuilusta ympäriinsä uutta kotia etsien. Eikä tämä haittaa yhteen: hahmojen kokema kehitys ja ristiriidat heidän välisissä suhteissaan ovat paljon tärkeämmässä osassa.

Ydinperhe ei ole ainakaan ennen ollut mikään tavallinen kokoonpano animaatioissa: menee hetken aikaa että pystyy nimeämään hahmoja joilla edes on kummatkin vanhemmat mukana elokuvassa. Croodien ohella Pixarin Ihmeperhe on ollut selvästi kokonaiseen perheeseen keskittyvä elokuva, ja myös Ice Age 4 ja tuoreessa Rio 2 -elokuvassa seikkailee isossa osassa ydinperhe. Perheet ovat kyllä selvästi nousussa animaatioissa ja itse ainakin olen tyytyväinen tähän muutokseen, sillä perheeseen liittyvät teemat ovat varmasti lähellä sydäntä monille eri-ikäisille animaation katsojille.

Tiivistäen, Croodit-elokuva oli itselleni oikein positiivinen yllätys! Mukana on Dreamworksille tyypillistä mustaan vivahtavaa huumoria (kuten se, että perheen isä jatkuvasti toivoo anoppinsa kuolemaa) ja hahmoista on onnistuttu tekemään oikein kivoja ja persoonallissia. Toki fokuksen ollessa perheen isässä ja tyttäressä eivät muut hahmot oikein pääse valokeilaan ja jäävätkin vähän latteiksi, mutta tätäkin yhtiö on luvannut paikata elokuvan jatko-osassa.  

perjantai 16. toukokuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Tuuli nousee (2014)

Tämä blogi on pääasiallisesti suunnattu Hollywoodissa tehdyn animaation käsittelyyn, ja suurimmilta osin pysyttelenkin tässä linjassa. Nyt teen kuitenkin pienen poikkeuksen ja otan syyniin Studio Ghiblin uusimman Tuuli Nousee -elokuvan. En sanoisi lukeutuvani Ghiblin tai sen kärkinimen eli Hayao Miyazakin fanikuntaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi studion tuotantoa: mielestäni Miyazaki ja hänen studionsa ovat ansainneet kyllä kaikki kehut joita olen kuullut. Pikemminkin elokuvien tyyli ei ole vedonnut omaan, pinttyneen "länsimaiseen" makuuni. Tuuli Nousee onnistui kuitenkin herättämään oman kiinnostukseni, ja se onkin ensimmäinen Ghiblin elokuva jonka olen nähnyt teatterissa.

Syy mielenkiintooni on se, että elokuva kertoo toisen maailmansodan ajasta Japanissa. Minua kiinnostaa kovasti tämä aika, ja lisäksi edellisissä näkemissäni Miyazakin elokuvissa olen pitänyt erityisesti Naapurini Totoron tavasta kuvata Japanin maaseutua. Lisäksi elokuvan taustalla kytevä problematiikka on suorastaan herkullinen: miten pasifistiksi tunnustautunut Miyazaki voi kuvata hävittäjälentokoneiden suunnittelijaa uskottavasti?

Miyazaki on julistanut Tuuli nousee -elokuvan viimeiseksi ohjaustyökseen, ja näkee kyllä ettei ohjaaja halua poistua näyttämöltä koruttomasti: Tuuli nousee on todella kunnianhimoinen elokuva. Elokuvan on tarkoitus olla elämänkerta Jiro Horikoshista, joka alkaa piirtää Mitsubishi-yhtiön palveluksessa hävittäjäkoneita Japanin sotavoimille. Elokuva kiteytyy Zero-hävittäjän suunnittelun ympärille aina yliopiston ruokalassa syödyistä makrillinruodoista lähtien. Samalla kuvataan Jiron elämää köyhässä, sodan partaalla olevassa valtiossa ja hänen suhdettaan tulevaan vaimoonsa Nahokoon, joka on hyvin sairas. Elokuvan kerronta häilyy unen ja todellisuuden rajamailla. Kikkaa on käytetty kiinnostavasti: unijaksot eivät eroa tyylillisesti muista jaksoista mitenkään, mutta niissä tehdään sinänsä mahdottomia asioita ja mukana pyörii italialainen lentokonesuunnittelija Caproni, joka toimii Jiron inspiraationa. Unijaksot toimivat elokuvassa eivätkä jää hämmentämään katsojaa liikaa, ja ne ovat hyvä tapa kertoa Jiron ajatuksista ja mielenmaisemasta.


Kaikki alkaa kalanruodoista.

Yksi Studio Ghiblin elokuvia yhdistävä ominaisuus on, että niistä yleensä puuttuu mustavalkoinen jako hyvään ja pahaan. Tämä linja jatkuu myös Tuuli Nousee -elokuvassa. Sotaa kuvataan elokuvassa neutraalisti, paikoin suorastaan varovasti. Se on faktuaalinen tosiasia, ei jotain mistä iloitaan tai surraan. Vasta aivan loppukohtauksessa nähdään sodan tuhoama kaupunki, ja Jiro toteaa, ettei yksikään hänen lentokoneistaan palannut. Tämä on ratkaisu millä Miyazaki on kohdannut sodan problematiikan, ja vaikka sen takia elokuvaa on Japanissa syytetty sekä nationalismin että pasifismin puutteesta, on ohjaaja mielestäni onnistunut tehtävässään erinomaisesti. 

Visuaalisesti Tuuli Nousee on ehtaa Ghibliä: kaunista ja sulavaa piirrettyä animaatiota, jollaista toivoisi tulevan länsimaistakin enemmän. Hahmosuunnittelu on kiinnostavaa, ja dramatiikka syntyy pienillä eleillä. Myös musiikki on todella miellyttävää kuunneltavaa. Katsoin elokuvan japaniksi, ja vaikka ääninäyttely on suurilta osin eheää työtä, jäi minua hieman ärsyttämään että saksalaisen Castorpin rooliin oli valittu amerikkalainen ääninäyttelijä. Häntä näyttelevä Stephen Alpert on työskennellyt Ghiblille, mutta ei ole ammatiltaan näyttelijä. Alpertin "amerikanjapani" sopii hahmolle hyvin, mutta hänen saksan ääntämyksensä on hieman rujoa kuultavaa... Keskiverto japanilaiskatsojaa tämä ei tietenkään haittaa ja rooli oli todennäköisesti kunnianosoitus vanhalle työkaverille, mutta itse olisin halunnut kuulla roolissa natiivin saksanpuhujan.

Animaatioelokuvaksi Tuuli Nousee on varsin raskas katsottava: se kestää kokonaiset kaksi tuntia, joka on animaatioelokuvaksi poikkeuksellisen pitkä. Lisäksi se kuvaa pitkää ajanjaksoa, luultavasti noin kahtakymmentä vuotta. Tässä tuleekin ehkä elokuvan suurimmat puutteet: siihen on yritetty mahduttaa niin paljon että katsoja alkaa jo kyseenalaistamaan joidenkin osien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkkinä osa, jossa Jiro menee Saksaan: annetaan ymmärtää että tällä osiolla on jokin iso merkitys Jiron elämässä, mutta tämä merkitys jää ainakin itselleni vähän hämäräksi. Pääasiallisesti elokuvan kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja kiintopisteiden ollessa hävittäjässä ja Nahokossa ei lopputulos jää liian levottomaksi.

Kaiken kaikkeaan Tuuli Nousee on todella hieno elokuva ja loistava lopetus Miyazakin kunniakkaalle uralle. Elokuvassa riittää pureskeltavaa pitkäksikin ajaksi ja Miyazakin tapa lähestyä asioita on aina yhtä kiehtova. Lopuksi minun on kuitenkin ihan pakko ottaa kantaa yhteen asiaan: Tuuli Nouseehan oli ehdolla Oscar-gaalassa ja monet pitivät sitä ehdokkaista ainoana vakavasti otettavana vastustajana Disneyn Frozenille. Kun palkinto sitten lopulta päätyi Disneylle, olivat jotkut Miyazakin fanit ymmärrettävästi pettyneitä. Se, mikä itseäni kuitenkin ärsyttää, on että jotkut Tuuli Nouseen voittoa puoltaneet perustelivat Frozenin voittoa jotenkin todella epäkypsästi, sellaisilla argumenteilla kuten "amerikkalaiset eivät voi ymmärtää niin hienoa elokuvaa kuin Tuuli Nousee" tai "Tuuli Nousee olisi voittanut jos äänestäjät olisivat edes katsoneet elokuvan." Hei haloo! Olen kyllä tietoinen gaalan aikana esiin nousseesta kohusta, jonka mukaan jotkut akatemian jäsenet eivät arvosta animaatiota kovinkaan paljoa ja sanoivat etteivät olleet katsoneet kategorian elokuvia. Kuitenkin, siinä lähteessä minkä itse luin, näin vastanneet sanoivat myös, etteivät he virallisesti äänestäneet ketään. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Miyazaki voitti animaatio-Oscarin jo vuonna 2002 (kun taas Disney voitti sen ensimmäisen kerran vasta nyt). Muutenkin on ihan tunnettu juttu, että Oscarit ovat pääasiallisesti Hollywood-elokuvien palkintojuhla, ja siksi amerikkalaiset elokuvat yleensä jyräävät. Mutta mitä sitten? Kyseessä on vain palkinto, ei se mittaa elokuvan arvoa. Eikä erilaisia mielipiteitä tarvitse perustella sillä, että äänestäjät nyt eivät vain tajua mistään mitään.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Joosef Unien Kuningas (2000)

Joosef Unien Kuningas on jännittävä tapaus siinä mielessä, että se taitaa olla Dreamworksin ainoa suoraan DVD:lle julkaistu kokopitkä elokuva, sekä studion ensimmäinen "jatko-osa", jos niin voidaan nyt puhua. Kyseessä on siis jonkinlainen oheistuote Egyptin prinssille, sillä elokuvahan perustuu Vanhan testamentin Joosef-tarinaan, joka kertoo miksi israelilaiset joutuivat Egyptiin alun alkaen. Vaikka Joosefia ei mainita Egyptin prinssissä oikeastaan ollenkaan, niin lähdetekstiin verraten voidaan ihan hyvin sanoa, että Joosef Unien Kuningas on Egyptin prinssin esiosa.

Joosefissa on pyritty selvästi samanlaiseen realistiseen tyyliin kuin Egyptin prinssissä, ja elokuvaa olisikin vaikea verrata mihinkän muuhun. On kuitenkin huomattava, että budjetti on elokuvan kohdalla ollut huomattavasti alempi, ja tämä toki näkyy myös lopputuloksessa: animaatio on paljon kömpelömpää eikä elokuvaan ole pystytty luomaan samanlaista vaikuttavuutta kuin edeltäjäänsä. Lisäksi hahmosuunnittelussakin on säästetty, Joosefin isoveljistä on hädin tuskin saatu jotenkin erottuvan näköisiä ja elokuvan lopulla pyörähtävä pikkuveli Benjaminkin on Joosef-kopio hiustyyliä myöten.

Päähenkilö Joosef on rehellisesti sanottuna aika ärsyttävä jätkä: vanhempiensa lellipentu joka vetää lonkkaa samalla kun isoveljet paiskivat töitä. Joosef-tarinan ydin, jossa häntä suositaan muiden kustannuksella koska hänellä on eri äiti, ei oikein istu länsimaiseen maailmankuvaan, ja näin ollen Joosefista on todella vaikeaa pitää hahmona. Hän on oikeastaan elokuvan ainoa päähenkilö, joten muut hahmot eivät oikeastaan "pelasta" sitä valtaisaa ärsytystä jonka hän ainakin itsessäni aheuttaa. Hän ei oikeastaan koe ihan mahdottomasti hahmokehitystä elokuvan aikana, mutta päädyttyään Egyptiin häntä ainakin jaksaa katsella vähän enemmän.

Elokuvan juonessa ehkä suurin ongelma on, ettei tarina muodosta kovin eheää draaman kaarta: elokuvan konfliktit ovat hajanaisia. Alussa dramatiikkaa luo tietysti veljien kaltoinkohtelu Joosefia kohtaan, mutta tämän jälkeen keskiöön näyttäisi tulevan Joosefin  luottamuksen horjuminen Jumalan suojelukseen, joka sekin tapahtuu vasta kun hänen isäntänsä vie hänet vankilaan. Tämäkin on kuitenkin vain väliaikaista, ja veljesdraama palaa takaisin kuvioihin loppupuolella kun Joosefin veljet tulevat Egyptiin pyytämään viljaa. On vaikea sanoa, kumpi näistä konflikteista on olennaisempi.

Pääosin Joosefin tarina ei ole aivan yhtä kuolemalla kyllästetty kuin Mooses-kertomus, eikä Joosef Unien Kuningaskaan ole elokuvana ihan yhtä synkkämielinen kuin Egyptin Prinssi. Tarina noudattelee varsin tarkasti alkuperäistä kertomusta, ja elokuva kuvaa kyllä orjuutta sen eri muodoissa ja Joosef joutuu vankilaan jouduttuaan ensiksi seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Ylipäätään elokuvaa leimaa samanlainen "totisuus" kuin Egyptin Prinssiäkin, joka yhdistettynä hajanaiseen juoneen tekee leffasta kyllä vähän tylsänkin.

Visuaalisesti Joosef Unien Kuningas kärsii samasta kuin useimmat muut suoraan DVD:lle julkaistut leffat: animaation taso ei ole kovin hyvä. Tämä kuitenkin johtuu suoraan budjetin pienuudesta, joten on ihan turha verrata halvempaa elokuvaa sellaisiin, joihin on myös rahallisesti panostettu. Itse olen huomannut, että Dreamworks käyttää isommista animaatiostudioista eniten kikkaa, jossa animaatiotyyliä muutetaan jossain kohtaa elokuvaa. Pääosin 2D-animoidussa Joosef Unien Kuninkaassa unikohtaukset on animoitu puhtaasti tietokoneella, poikkeuksena hänen oma unensa. Tämä toimisi oikein hyvin, ellei unikohtien animaatio olisi todella kökköä... Myös musiikki oli elokuvassa jotenkin todella ärsyttävää, joka kerta kun hahmot pärähtivät laulamaan niin sitä toivoi että kipale loppuisi jo.

Siitäkin huolimatta että budjetin pienuus paistoi elokuvasta läpi ja Joosef on enemmän tai vähemmän epäsamaistuttava päähenkilö, elokuva ei suinkaan ole karsein animaatiojatko-osa jonka olen nähnyt. Alkuperäinen tarina on kuitenkin hyvin vahva kertomus anteeksiannosta, ja Dreamworks on onneksi päättänyt suurilta osin olla sorkkimatta sitä. Jos juoni olisi mietitty vielä eheämmäksi ja jännitteisemmäksi, voisi elokuva olla jo aika mukava katselukokemus.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Ulos kaapista?

Olen seurannut Tumblrissa keskustelua amerikkalaisen valtavirta-animaation ja seksuaalivähemmistöjen suhteesta. Tämä keskustelu on mielestäni toki aiheellista ja tärkeää, mutta samalla mielestäni vähän yksisilmäistä ja idealistista. Ikään kuin puheenvuorona aiheeseen törmäsin The Atlantic-lehden sivuilla julkaistuun artikkeliin, jossa puhutaan Disneyn suhteesta seksuaalivähemmistöihin. Muutenkin keskustelu on pääasiallisesti keskittynyt Disneyhyn, joka on selvästi "perinteisin" suurista animaatioyhtiöistä, mutta ajatustapojen murros koskee tietysti muitakin alan pamppuja.

Artikkeli viittaa ohimennen keskusteluun siitä, onko Elsan rooli elokuvassa tarkoitettu vertauskuvaksi homoseksuaalisuudelle vai ei. Omasta mielestäni tästä kyseisestä asiasta nahistelu on turhaa, sillä Elsasta voitaisiin tehdä ihan millaisia tulkintoja tahansa, eikä yksi ole sen "oikeampi" kuin toinenkaan. Tämä ei kuitenkaan ole olennaista. Artikkeli nostaa esille mielestäni ihan kiinnostavia tapoja, millä tavoin Disneyn elokuvat kuvaavat hahmoja, jotka ovat ikään kuin irrallisia ympäröivästä yhteiskunnasta. Esimerkit ovat ihan oivaltavia, mutta kuitenkin artikkelin kirjoittajilta näkyy vähän unohtuvan, että ulkopuolisuutta kokevat muutkin kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvat. Lisäksi harmittaa, ettei esimerkkeihin nostettu ollenkaan Lilo & Stitch -elokuvan Pleakleytä: kyseessä on hahmo joka pukeutuu sekä naisten että miesten vaatteisiin, eikä kukaan näytä siitä elokuvassa pahastuvan.

Jos Pleakley ei ole vähän queer niin en tiedä kuka sitten on
Miksi isot animaatioyhtiöt arastelevat seksuaalivähemmistöjen esittelyä elokuvissaan? Monet kiihkoilijat viskaavat mielellään "Yhtiö x vihaa homoja"-kortin pöytään, mutta vakavasti puhuen asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Arvostelijat tuntuvat unohtavan kaksi aika karua tosiasiaa: a) animaatioiden tekeminen on bisnestä ja b) animaatioelokuvien kohderyhmään eivät kuulu ainoastaan liberaalit, keskiluokkaiset länsimaalaiset. Moni pohjoisamerikkalainen tai länsieurooppalainen tuskin kokisi ongelmalliseksi elokuvaa, jossa on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Mutta animaatiobisneksen uudet tuulet eivät tule enää lännestä, vaan suunta on sinne minne muidenkin suuryritysten: itään. Erityisesti Dreamworksille jo nyt yksi tärkeimmistä markkina-alueista on Kiina, ja tästä on esimerkiksi yhtenä osoituksena yhtiö Oriental Dreamworks.

Markkinat määräävät bisneksen suuntaa, ja näin on myös animaation laita. Länsimaiset kuluttajat alkavat olla hiljalleen yhä avoimempia seksuaalivähemmistöille, mutta entäs sitten muu maailma? Asuessani Etelä-Koreassa huomasin kyllä, etteivät seksuaalivähemmistöjen oikeudet olleet siellä varsinaisesti kuuminta huutoa, ja olettaisin tämän olevan tilanne myös monessa muussa maassa. Länsimaiset liberaalit voivat kyllä ladella vaatimuksiaan animaatioyhtiöille, mutta itse elokuvien tekijät joutuvat esittämään kysymyksen myös ei-länsimaisille markkonoille: mitä he haluavat nähdä?

Aika ei anna armoa, ja seksuaalivähemmistöt tulevat ajankohtaiseksi jossain vaiheessa animaatiobisneksessäkin. Muutos näkyy jo: esimerkiksi uudehkon Laika-studion ParaNorman-elokuvassa oli jo homohahmo, ja myös lafkan uuden Boxtrolls-elokuvan trailerissa otetaan kantaa sukupuolivähemmistöihin. Parempi näin, sillä seksuaalivähemmistöissä ei tietenkään ole mitään pelättävää. Länsimaistenkin kuluttajien on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että maailma sen oman liberaalin kuplan ulkopuolella saattaa olla aika erilainen, ja myös siinä maailmassa katsotaan animaatioelokuvia.