tiistai 29. huhtikuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Lego elokuva (2014)

Ison luokan animaatioelokuvaksi Lego elokuvalla (virallinen kirjoitusasu on oikeasti tuo) on todella vahva pohja leluteollisuudessa, sillä varmasti moni muukin itseni lisäksi on leikkinyt näillä maanmainioilla pikkupalikoilla lapsena. Korostunut kaupallisuus riittää varmaan itsessään ärsyttämään monia, mutta Lego elokuvassa legot eivät ole vain kuorrutusta, vaan elokuvan tietokoneanimaatio imitoi stop-motion -animaatiota, joka antaa elokuvan visuaaliselle ilmeelle todella omaperäisen lookin. Muutenkin elokuvan legot liikkuvat maailmassa, joka todella toimii kuin palikoista rakennettu kokonaisuus.

Toinen, missä Lego-yhtiön vaikutus näkyy jo kauas, on se tosiasia, että elokuva on käytännössä yksi pitkä popkulttuuriviittaus: Lego-hahmoissa vilahtelee ninjakilpikonnia, fantasiavelhoja, supersankareita ja Millenium Falcon. Batman on päässyt osaksi päähenkilökaartia, ja hänen hahmotropejaan ilkutaan surutta. Elokuva tuntuu korostavan Lego-brändin monimuotoisuutta: se mukautuu omaan aikaansa samalla kun perusasiat yhteen liittyvistä kappaleista pysyvät samoina. Popkulttuuriviittaukset eivät vetoa kaikkiin, mutta niiden ollessa yhä valtavirtaa Lego-elokuva on vääntänyt hanat auki lujempaa kuin Dreamworksin käsikirjoittajatiimi villeimmissä unissakaan.

Elokuvan päähenkilöksi on nostettu Emmet, jonka hallitseva ominaisuus on hänen tavallisuutensa. Emmett elää korostetussa lego-yhtenäiskulttuurissa, jossa yksi yritys sanelee kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja luovuus on ehdottomasti pannassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän sattuu löytämään erityislaatuisen Lego-kappaleen, joka tekee hänestä "Erityisen". Tämän seurauksena hän joutuu viehättävän Tyyli-Lyylin matkaan, joka tutustuttaa hänet Mestarirakentajiin. Yhdessä he joutuvat liittymään taisteluun uhkaavaa pahaa vastaan.

Lego-elokuva yhdistelee ikivanhoja kliseitä alati muuttuvaan ja väreillä ja mielikuvituksella kyllästettyyn maailmaan sekä iloittelevaan satiiriin. Elokuvan antagonistina toimii pahis jonka nimi on lähes lapsellinen "Valtias Bisnes", heppu joka haluaa riistää legomaailmasta sen luovuuden liimaamalla kaiken paikoilleen. Hänellä on tässä apunaan erityisase "Kragle", eli liimaputkilo. Liiman merkitys ja elokuvassa hämärästi viitattu "mies yläkerrassa" paljastuvat elokuvan loppupuolella, jossa elokuvan metataso rikkoutuu ja "Valtias Bisnes" onkin itse asiassa eräänlainen "avatar" pienen, oikean ihmisen näyttelemän Finn-pojan isälle, joka haluaa liimata täydellisen Lego-kokoelmansa paikoilleen.

Emmet on fiiliksissä.

Valehtelisin jos en sanoisi, että Lego-elokuva on aivan rikollisen viihdyttävä: kuulun juuri siihen yleisöön, joka nauttii popkulttuuriviittauksista täysin siemauksin. Ymmärrän kuitenkin, että ne tuntuvat toisista katsojista korneilta tai ärsyttäviltä, ja ne syövät jonkin verran myös elokuvan ajattomuutta. Myönnettäköön silti, että viittaukset liittyvät varsin ajattomiin tuotteisiin: Teräsmies, mutanttininjakilpikonnat ja Han Solo ovat pyörineet kuvioissa jo vuosikymmeniä eikä heitä vielä ajan patina hidasta! Tärkeämpi kysymys lieneekin, että onko elokuvassa muutakin sisältöä ahkerille viihteen kuluttajille suunattu läppä?

Vastaisin että kyllä. Elokuvalla on myös vahva käsitys siitä, että kaikki ovat erityisiä ja kykenevät luomaan ja ajattelemaan itse. "Opetus" ei mielestäni ole ällöttävän päälleliimattu, vaan muotoutuu ihan hyvin osaksi elokuvaa. Lisäksi se on oikeasti ajankohtainen, sillä kaikki varmasti tietävät miltä tuntuu kun kokee olevansa mitättömyys. Lisäksi Lego-maailman paljastuessa osaksi pikkupojan leikkejä oli ihan hauskaa metatasoilla tasapainoilua ja ainakin itselleni vähän odottamatonkin käänne.

Loppujen lopuksi elokuva jää viihdyttävyydestään huolimatta sittenkin hieman latteaksi. Se kärsii useille nykyajan tietokoneanimaatioille tyypillisistä ongelmista: kohkaamista ja toimintaa on liikaa eikä hahmojen anneta kypsyä rauhassa. Vaikka piirroselokuvassa saa omasta puolestani olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin joku roti on oltava. Lego elokuvassa yksinkertaisesti tapahtuu niin paljon, ettei sen sisältämä sanoma aivan pääse oikeuksiinsa.

Mutta silti: Ei mikään hassumpi lelumainos!

torstai 24. huhtikuuta 2014

Ajatuksia: Aladdin (1992)

Aladdin on niitä animaatioelokuvia, jotka veivät mukanaan jo ensimmäisellä katselukerralla ja joihin tulee palattua kerta toisensa jälkeen uudelleen. Elokuva edustaa ehkä tyypillisimmillään 90-luvun Disneytä: tunnettuun tarinaan pohjaava juoni, hyveelliset ja voimakastahtoiset päähenkilöhahmot, ilmeikkäät sidekickit sekä pahis, jonka epämoraalisista tavoitteista ei ole katsojalle epäselvyyttä mutta joka ei päähenkilöille esiinny pahana elokuvan alussa.

Aladdinissa ehkä onkin juuri vaarana, että se alkaa tuntua vähän liian geneeriseltä Pienen Merenneidon ja Kaunottaren ja Hirviön jälkeen. Elokuvan onneksi siinä on hahmo, jonkalaista Disneyllä ei ole koskaan ollut, eikä ehkä tule koskaan olemaankaan: Lampun Henki on ihan eri sfääreistä kuin tyypilliset sidekick-hahmot. Hänen jokainen esiintymisensä on käytännössä katsoen puoliksi stand-upia: Henki vaihtaa hahmoa jatkuvasti ja tunkee läppää joka väliin. Disney, joka pyrkii tietynlaiseen ajattomuuteen elokuvissaan, on tietysti ottanut riskin hahmoa luodessaan, sillä huumori on jossain määrissä aika- ja kulttuurisidonnaista, ja Henki vielä on luotu voimakkaasti ääninäyttelijänsä Robin Williamsin ympärille. Ajan hammas on tuomittu iskemään leffaan - esimerkiksi minulle, 90-luvun alkupuolella syntyneelle eurooppalaiselle, koko nimi "Robin Williams" ei edes sano hirveästi mitään.




Kuinka riskialtis hahmo hyvänsä, Henki on omalla tavallaan koko elokuvan sydän. En väitä etteivätkö muutkin hahmot olisi hyviä: Aladdin on aivan ihastuttavan tyhmänrohkea prinssihahmo, ja Jasmine on omapäisessä tulisuudessaan samaistuttava nuori nainen ja pääsee näin oikeuksiinsa siinä varsin kapeassa prinsessaroolissa, joka hänelle on annettu. Jafar ei tosin kuulu suosikkipahiksiini, hänessä ei oikein tunnu olevan mitään kovin omaperäistä. On tosin mahtavaa että hän käytännössä tuhoaa elokuvassa itse itsensä! Todella epätyypillinen loppu Disney-pahikselle. Ärsyttävä Jago, eläväinen matto ja veikeä Abu ovat ihan mukavia sidekick-hahmoja. Toki ne jäävät kovasti Hengen varjoon ja välillä tulee miettineeksi, onko sidekickejä lastattu leffaan vähän liikaakin, kun tuntuu että koko ajan on joku häseltämässä.



Käsikirjoitus on elokuvassa ehkä vähän turhan rönsyilevä, varsinkin alkupuolella homma tuntuu aikamoiselta silpulta. Elokuvan alussa seuraamme Jafarin epäonnistunutta yritystä saada taikalamppu käsiinsä, ja sitten tästä siirrymme katselemaan Aladdinin elämää kadulla. Välissä kuvataan Jasminen elämää palatsissa. Alkupuolella tuntuu olevan kaksi eri juonikuviota: Jafarin juonittelu ja Aladdinin ja Jasminen tapaaminen, jotka tietysti myöhemmin kietoutuvat olennaisesti yhteen. Lopputulos kuitenkin on, että elokuvalla ei tunnu olevan selkeää "keskiötä", vaan katsoja jää miettimään, että kumpi on olennaisempaa: Jasminen ja Aladdinin romanssi vai taistelu Hengen herruudesta. Jafarin pyrkimys vikitellä Jasminea tuntuu kömpelöltä yritykseltä yhdistää nämä kaksi. Toisaalta Jasmine ja Aladdin saavat ihan mukavasti yhteistä ruutuaikaa, mutta toisaalta  taas Aladdinin ja Hengen suhde näyttäisi olevan temaattisesti sisällökkäämpi.

Noh, hieman heittelehtivästä käsikirjoituksesta huolimatta Aladdin on kyllä todella viihdyttävää katsottavaa. Alan Menkenin musiikki tuntuu luissa ja ytimissä ja elokuva kuuluu huumoriltaan Disneyn omaperäisimpiin, tietysti Hengen ansiosta. Elokuvan sijainti häikälemättömän karikatyyrisissä Lähi-Idästä inspiroituneessa paikassa on jotain, johon Disney ei toistaiseksi ole vielä palaamassa, ja mukavaa vaihtelua studion elokuvien varsin eurooppalaisiin maisemiin. Vaikka elokuvan teemat eivät aivan tavoita minua, niin pidän tästä kovasti tästä elokuvasta, jonka jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Ajatuksia: Egyptin prinssi (1998)

"Minä olen se joka olen."

Tämä Dreamworksin varhaisempaan tuotantoon kuuluva piirroselokuva lienee monille tuttu uskonnon tunneilta. Vaikka eri uskontokuntien teksteistä on tehty varmasti paljonkin piirroselokuvia (esimerkkinä Richard Richin tuotanto, vaikka hänet tunnetaankin satuelokuvistaan), lienee Dreamworks ainoa "kovan luokan" animaatiostudio, joka on ottanut Raamatun kertomuksen elokuvansa pohjaksi. Egyptin prinssi kattaa elokuvana johtaja- ja profeettahahmo Mooseksen elämän alkuhetkistä aina siihen saakka, kun hän johtaa heprealaiset pois Egyptistä.

Tarina Mooseksesta, tai mikään muukaan sen kaltainen "epookkitarina", ei ole mikään helpoin pala purtavaksi animaatioelokuvan tekijätiimille: esimerkiksi heprealaisessa Raamatussa kerrottu tarina on hyvin suoraviivainen. Katsoessani elokuvaa en kuitenkaan voinut kuin ihailla, miten paljon hyviä ja toimivia ratkaisuja tämän elokuvan kanssa oli tehty. Elokuvan pääjuoni itsessään noudattelee alkuperäiskertomusta sangen tarkasti ja kaunistelematta, joka tekee elokuvan yleisfiiliksestä varsin karun. Muutenkin tyylillisesti elokuvassa on tavoiteltua selkeästi realistisen oloista visuaalista ilmettä, mikä onkin tyypillistä Dreamworksin muille 2D-animaatioille ja erottaa sen selvimmin esimerkiksi Disneyn tyylistä.

Mooseksen tarina on ymmärrettävästi alkuperäismuodossaan draamallisesti varsin ohut, ja elokuvan draamaa on lähdetty rakentamaan Mooseksen hahmosta ja hänen läpikäymistään muutoksista. Elokuvan alussa hän on palatsissa kasvanut nuorukainen, jolle "vastuuntunto" on aika vieras juttu. Hän kuitenkin joutuu kriisiin kuullessaan biologiselta sisareltaan Miriamilta olevansa oikeasti heprealainen, ja lopulta tapettuaan heprealaisia piiskanneen egyptiläismiehen hän joutuu pakenemaan Midianiin, jossa asuttuaan hän saa oman kansansa jumalalta tehtäväkseen johdattaa heprealaiset pois orjuudesta.

Mooseksesta on kieltämättä saatu ihastuttavan sisältörikas hahmo: hän vierastaa vastuuta ja osoittaa alussa jopa julmuutta muita kohtaan, mutta läpikäymiensä kriisien tuloksena kasvaa ja muuttuu ihmisenä. Siltikään hän ei kanna sankarin viittaa vaivoitta: hän ymmärrettävästi kapinoi Jumalalta saamaansa käskyä vastaan ja lähtee matkaan vastahakoisesti. Yhtäältä Moosesta ei Egyptissä juhlita sankarina vaan hänen kykyihinsä ei luoteta paljoakaan. Tarina kääriytyykin vahvasti hänen hahmonsa ympärille, mutta käsittelytapa ei mielestäni ole naiivi ja tai hahmoa ihannoiva, sillä Mooses on jatkuvassa ristitulessa menneisyytensä kanssa. Ei elokuvan nimikään ole "heprealaisten pelastaja", vaan "Egyptin prinssi", joka summaa jokseenkin hyvin ne ristiriidat, jotka elokuvan tarinan alla vellovat.

Matkustusta Mooseksen tyyliin
Elokuvan keskiöön nostetaan Mooseksen suhde kasvattiveljeen Ramsekseen, josta tulee faarao. Veljeksillä on lämmin suhde, ja Mooseksen palatessa Egyptiin Ramses ottaa hänet ilolla vastaan. Ääni toki muuttuu kellossa kun Mooses alkaa vaatia kansansa vapauttamista. On kuitenkin ilmiselvää, ettei Mooses piinaa egyptiläisiä ja veljeään mielellään, mutta hänellä ei ole muita vaihtoehtojakaan. Tämä tekee elokuvan vastakkainasettelusta todella mielenkiintoisen ja samalla raadollisen: egyptiläisiä ei esitetä mustavalkoisina pahiksina vaan pikemminkin he vain kärsivät Ramseksen itsepäisyydestä. Ja Ramseksen käytökselle annetaan myös selkeä syy: lapsuudesta kumpuava huono itsetunto ja epäonnistumisen pelko.

Myös Mooseksen suhde muihin hahmoihin toimii tärkeänä osana tarinaa. Hänen biologiset sisaruksensa Aaron ja Miriam kertovat hänen olevan oikeasti heprealainen ja ajavat hänet näin identiteettikriisiin, joka johtaa lopulta pakoon Midianiin. Aaron menettää uskonsa veljeensä tavatessaan tämän, mutta Miriam uskoo Mooseksen onnistuvan tehtävässään. Myös Mooseksen vaimo Sippora saa tilaa tarinassa, ja hänen voimakastahtoinen luonteensa tulee esille monissa tilanteissa. Kaksikon suhdetta pedataan jonkin verran vaikka kyseessä onkin luonnollisesti oman aikansa järjestetty avioliitto, ja Mooseksen ja Sipporan tapaaminen on yksi elokuvan alkupuolen avainhetkiä. Vaikka fokus onkin Mooseksessa ja Ramseksessa, jäävät sivuhahmotkin varsin eheiksi.

Erityistä Egyptin prinssissä on muutenkin realistisen tyylin ohella sen raadollisuus ja synkkyys moniin muihin koko perheelle suunnattuihin elokuviin nähden. Vaikka hahmojen kuolema on peruskauraa animaation saralla, on näkemistäni animaatioleffoista Egyptin prinssi ainoa, jossa kuvataan kuollut lapsi, tai useampikin. Kuolema on ylipäätäänkin läsnä elokuvassa jatkuvasti, ja itselleni ensimmäisestä katsomiskerrasta on jäänyt ainoastaan mieleen kohta, jossa heprealaisten jumala tappaa egyptiläisten esikoispojat. Elokuva voi hyvin tuntua nuoremmille katsojalle ahdistavata tai vaikeasti käsittetävältä, ja Egyptin prinssi antaakin ehdottomasti enemmän hieman vanhemmille lapsille ja aikuiskatsojille. Huumoria elokuvassa on vähänlaisesti, ja se keskittyy elokuvan alkupuoliskolle. Kiva välillä näinkin!

Näinkin umpipatriarkaaliseen yhteiskuntaan sovitettuun elokuvaan on saatu myös kiintoisia naishahmoja.
Äänimaailma on elokuvassa kiintoisa. Elokuva ei ole varsinaisesti musikaali niin että hahmot suoranaisesti laulaisivat paljon itse, mutta siinä on muutamia lauluja, joilla on tärkeä narratiivinen rooli. Lauluissa esiintyjänä toimii pääasiallisesti kuoro, mutta varsinkin alun Deliver Us -kappale (suomenkielisiä nimiä en valitettavasti muista) jää mieleen israelilaisen Ofra Hazan lauluosuus. Hän esittää Mooseksen äitiä ja dubbasi oman osuutensa lukuisille eri kielille. Laulukohtiin on ladattu dramatiikkaa ja ne ovatkin varmasti elokuvan parasta visuaalista antia. Itselläni kulki kylmät väreet Deliver Usin aikana sekä Vitsaukset -kappaleen myötä. Myös laulu, jossa egyptiläiset pilkkaavat heprealaisten jumalaa oli mielestäni hyvä, koska se kuvastaa oikeasti tuon ajan ihmisten ajattelua: heprealaiset olivat alisteinen kansa egyptiläisille, joten sen ajan logiikan mukaan heidän jumaliensa täytyi olla heikompia kuin egyptiläisten.

Suomidubissa ei ole mitään suurempaa valittamista, ja Moosesta dubbaa iki-ihana Velimatti Ranta, jonka ääntä ei nykyään liikoja kuluteta. Kohdassa, jossa Mooses saa tehtävän Jumalalta, minua häiritsi aluksi se, että Ranta dubbaa alkuperäistä versiota mukaillen myös Jumalaa. Asiaa tarkemmin ajateltuani ratkaisu tuntui täysin luontevalta: Jumalalla ei elokuvan kontekstissa ole fyysistä muotoa, joten eihän hänellä silloin kaiken järjen mukaan ole omaa ääntäkään. Se, että hän "puhuu Mooseksen äänellä", korostaa Mooseksen roolia profeettana ja viestin vastaanottajana. Vain hän saattoi vastaanottaa Jumalalta saamansa viestin ja lähteä näin toteuttamaan tehtävää.

Egyptin prinssi on mielestäni todella hienosti toteutettu elokuva, jossa hieman vaikeasti lähestyttävästä ikivanhasta tarinasta on tehty toimiva kokonaisuus. Lopuksi minun on teologianopiskelijana melkein velvollisuus kehua elokuvaa siitä, mikä sen kulttuurillinen merkitys on. Mooseksen tarina on olennainen osa kolmea uskonnollista perinnettä (juutalaisuus, kristinusko ja islam), jotka ovat levinneet ympäri maailmaa. Näin ollen se on osa lukuisien erilaisten kansojen ja ihmisten itseymmärystä ja sen merkityshistoria ulottuu tuhansien vuosien ajalle. Mielestäni elokuvan loppuu korostaa tätä aspektia aivan erityisellä tavalla: vaikka elokuvan kerronta loppuu periaatteessaa siihen kun heprealaiset ylittävät Kaislameren, näemme aivan viimeisessä kohtauksessa Mooseksen laskeutuvan Siinain vuorelta mukanaan laintaulut, jotka symboloivat liittoa Jumalan kanssa. Tämä on ehdottomasti tärkein Moosekseen liittyvä aspekti, ja olen iloinen että se otettiin mukaan elokuvaan. Lisäksi lopputekstien jälkeen on liitetty lainaukset Vanhasta ja Uudesta Testamentista sekä Koraanista, selvästikin korostamaan Mooses-tarinan merkitystä eri kulttuureissa. Samalla se perustelee hyvin sen, miksi tämä elokuva on aina ajankohtainen.

Vaikeahkosta aiheestaan huolimatta Egyptin Prinssi sopii mielestäni erilaisista taustoista tuleville katsojille, ja sitä voi tulkita monista näkökulmista. Elokuvassa näkee jopa erityisen panostuksen poliittiseen korrektiuteen (esim. ei käytetä sanaa Israel) jota pitäisin järkevänä ratkaisuna. Voi kunpa Dreamworks tekisi joskus vielä yhtä puhuttelevan elokuvan kuin tämä!

P.S. Oli muuten ihan sattumaa että postaus osui sopivasti tähän pääsiäisen aikaan, juutalaisten pääsiäisjuhlahan perustuu juurikin tähän Mooses-tarinaan ;)

torstai 10. huhtikuuta 2014

Disneyn 2000-lukuko pelkkää taantumaa?

Monet tuntuvat pitävän 2000-luvun Disneyn tuotoksia aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti eräänlaisena Disneyn klassikoiden "lama-aikana", jolloin elokuvien laatu laski selvästi sitä edeltävään "renesanssiaikaan" nähden. Ainakin suomalaisten parissa näkee kuinka "nykyajan" Disneytä pidetään suorastaan huonona verrattuna "vanhoihin hyviin klassikoihin" (mitä tämä sitten itse kullekin tarkoittaa). Omasta mielestäni tällainen vertailu on usein aika hedelmätöntä, sillä yksinkertaisesti eri aikakautena tehty elokuva on aivan välttämättä erilainen. Mutta jos pidämme vertailun nimenomaan 90- ja 2000-luvun klassikoiden välillä, niin se on ehkä jossain määrin vielä mielekästä.

Vaikka itsekin myönnän että 2000-luvullla tehdyistä klassikoista monet tuntuvat vaikeammin lähestyttäviltä kuin "renesanssiajan" tuotokset, on mielestäni niiden teilaaminen yksiselitteisesti huonommiksi kaikissa suhteissa aika kapeakatseista. Itse asiassa se, että 2000-luvun klassikot nauttivat alempaa arvostusta, johtuu omasta mielestäni osin siitä, että Disneyn tuotanto lähti jokseenkin luovempaan suuntaan. Pienen Merenneidon ja Tarzanin välillä Leijonakuningas on ainoa elokuva, joka ei suoraan pohjaudu jonkun muun tekemään tarinaan. Sen jälkeisistä elokuvista aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti tunnettuihin tarinoihin pohjautuvat vain Aarreplaneetta ja Pikku Kananen, ja nämä kummatkn edustavat voimakasta uudelleentulkitaa alkuperäisteoksesta.

90-luvun tarinantulkinta on mielestäni aika ns. perinteistä ja itse pitäisin positiivisena sitä, että tämän klassisuuten nojaavan kauden jälkeen Disneyllä uskallettiin alkaa revitellä oikein kunnolla viime vuosikymmenen aikana. Vaikka yhtiöllä on ollutkin ns. moderniin aikaan sijoittuvia klassikoita ennenkin, niin 2000-luvulla monet klassikot riisuttiin lähes kokonaan "sadunomaisuudesta" ja alettiin tehdä elokuvia, jotka käsittelevät selvästi ajankohtaisia asioita. Parhaimpina esimerkkeinä pitäisin Lilo & Stitchiä sekä Riemukasta Robinsonin Perhettä, jotka käsittelevät monille lapsille hyvinkin todellisia asioita: yksinäisyyttä, erilaisuutta ja irrallisuuden tunnetta. Leimaavaa 2000-luvun klassikoille on myös voimakas fokus perhesuhteisiin. Vaikka 90-luvunkin klassikoissa kuvattiin monissa suhdetta perheenjäseneen tai perheeseen, ei perheen korostus nouse yhdessäkään samalla tavalla keskiöön kuin vaikkapa kahdessa edellä mainituissa tai Karhuveljeni Kodassa.

Suurin edistys Disneyllä 2000-luvulle tullessa oli kuitenkin omasta mielestäni siinä, että hahmoille ja niiden kehitykselle annettiin enemmän tilaa. 90-luvun päähenkilöt olivat paljolti korostetun hyveellisiä, ehkä toisinaan tahdittomia mutta harvemmin pahaa tarkoittavia. 2000-luvulla Disney on jokseenkin yrittänyt pyristellä eroon mustavalkoisesta hyvä-paha-asetelmasta: Aarreplaneetan Long John Silver ei ole aivan sitä miltä näyttää, Karhuveljeni Kodan Kenai tappaa karhupikkuveljensä äidin, Lilo on välillä aika tuhma muille lapsille ja Keisarin Uusien Kuvioiden Kuzco on häpeilemättömän itsekäs. Tällaiset hahmot ovat aikuiskatsojalle kiinnostavampia kuin kirkasotsaiset sankarihahmot, koska eiväthän reaalimaailman ihmisetkään toimi aina oikein. Koska lähtökohdat eivät ole kaikkein suotuisimmat, on hahmojen kehitys tärkeää elokuvan kannalta. Eikä sitä voi omasta mielestäni suinkaan kutsua huonoksi asiaksi.

On kyllä aivan totta, että animaation taso oli heittelehtivämpää tänä aikana verraten edelliseen vuosikymmeneen. 2000-luvulla tulleissa ensimmäisissä Disneyn tietokoneanimaatioissa näkyy vielä selkeä kankeus, ja hahmot ovat helposti persoonattoman oloisia. Myös perinteisesti animoidussa on nähtävissä tason laskua. Toisaalta esimerkiksi Keisarin Uusissa Kuvioissa näkyvä kokeellisuus hahmosuunnittelun ja yleisen tyylin osalta on mielestäni todella raikasta. Edelleen toistaisin, että omasta mieletäni 2000-luvun tuotosten fanien keskuudessa kokema hyljeksintä näyttäisi johtuvan osittain siitä, että yleisön on vaikea hyväksyä tänä aikana mukaan tullutta kokeellisuutta ja räikeää erilaisuutta edelliseen kauteen nähden. Eihän kyseessä olisi ensimmäinen kerta: vahvasti Disneyn perinteisestä tuotannosta poikkeava Hiidenpatakin on paljolti ylenkatsottu ja unohdettu.

En halua nyt teilata ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä, enkä väittää että 2000-luvun elokuvat olisivat kaikissa suhteissa parempia kuin edeltäjänsä. Pointtini on, että sen sijaan, että valiteltaisiin aina 2000-luvun klassikoiden huonommuutta, olisi järkevämpää pohtia näitä elokuvia siitä näkökulmasta, että millä tavoin ne ovat vieneet Disneyn animaatiotaidetta eteenpäin. Kyse ei ole omissa silmissäni mistään askeleesta taaksepäin, siitäkin huolimatta että 2000-luvun klassikoissa oli monia puutteita. Kun Disney palasi Prinsessan ja Sammakon myötä enemmän perinteiseen satumuottiin, säilytettiin uusissa elokuvissa kuitenkin se, mikä oli ollut hyvää edeltävissä klassikoissa: realistinen ja monipuolinen ote hahmoihin ja näiden välisiin suhteisiin. Kerronnaltaan ja osin visuaaliselta ilmeeltään 2010-luku kaikuu taas aikaisempia vuosikymmeniä. Mutta ei esimerkiksi Räyhä-Ralfin tai Kaksin Karkuteillä-elokuvan värikkäisiin cgi-maailmoihin olisi päästy ilman niitä edeltäviä täysin tietokoneella tehtyjä elokuvia. Ja mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos - tämä koskee myös Disneytä ja animaatiota.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Ajatuksia: Kaksin karkuteillä (2010)

Kun menin ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan Kaksin karkuteillä - Hiuksia nostattava seikkailu -elokuvaa, en muista että minulla olisi ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia sen suhteen. Elokuvakokemus oli kuitenkin hyvin positiivinen, ja olen hyvillä mielin katsonut Kaksin Karkuteillä-elokuvan (Suomen Disney, miksi on ihan pakko antaa elokuvalle nimi jota ei voi taivuttaa?) useampaan kertaan myös tämän jälkeen. Viime katselukerrasta oli ollut jo aikaa kun vihdoin istahdin taas elokuvan ääreen. Nyt jouduin kuitenkin tekemään ikävän huomion: elokuvan uutuudenviehätys oli kadonnu enkä pitänyt siitä niin paljon kuin edellisillä kerroilla.

Elokuvan päähenkilö, elämänsä torniin lukittuna viettänyt Tähkäpää, on varsin kompleksi hahmo. Hänessä yhdistyy uteliaisuus ja vilpittömyys epävarmuuteen ja tietynlaiseen pelkoonkin. Hän on usein ristiriitojen alaisena, joka onkin ymmärrettävää sillä Gothel-äiti on kasvattanut hänet uskomaan, ettei hän millään pärjäisi ulkomaailmassa. Toisaalta hänessä jää ärsyttämään tietynlainen täydellisyys: hän saa hurmattua niin karaistuneimmat rikolliset kuin hevosetkin puolelleen. Gothel on ainoa hahmo jonka kanssa hänellä on varsinaisesti "kitkaa", ja elokuva tekee selväksi että tämän syy ei ole hänessä. Hänessä on syvyyttä ja hän muuttaa mielipidettään jatkuvasti, mutta hän ei kertaakaan elokuvan aikana tee varsinaista virhettä joka tekisi hänestä inhimillisen hahmon. Häneen on vaikea saada tarttumapintaa.

Tähkäpään vastapeluri Flynn Rider eli Eugene Fitzherbert sekä tarinan pahis Gothel-äiti eivät jää latteiksi. Flynnin muutos yli-itsevarmasta ja aika halpamaisesta rentusta prinsessan sulhoksi ei ole epärealistinen, vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä ettei kemia Flynnin ja Tähkäpään välillä toimi moitteettomasti. Tähkäpää ei jotenkin edes vaikuta "kypsältä" romanssiin, onhan hänellä mielessään niin paljon muutakin. En ole koskaan ollut eeppisten romanssikohtauksen ystävä, ja vaikka kuuluisa lyhtykohtaus on animaatioltaan henkeäsalpaavaa, ei sekään saa minua vakuuttumaan parin toimivuudesta. Gothel-äiti muistuttaa hahmona paljon Notre Damen kellonsoittajan Frolloa: hän uskottelee ettei kukaan voisi rakastaa Tähkäpäätä ja vain hän tietää, mikä on parasta tälle. Hän ei ole absoluuttisen julma pahis, vaan ovela manipuloija ja henkisen väkivallan käyttäjä. Suhde Tähkäpäähän on kiinnostava, ja Gothel-äidin uhkaavuus on onnistuneesti rakennettu hänen älynsä ja juonittelunsa varaan.

Sidekick-hahmot eivät ole elokuvassa historian onnistuneimpia, jos minulta kysytään. Pascalilla ei ole juonen kannalta minkäänlaista arvoa, ja hänen puuttumisensa ei olisi muuttanut elokuvan juonenkulkua oikeastaan ollenkaan. Maximus on sen sijaan varsin hauska aloittaessaan antagonistin roolissa ja ryhtyessään auttamaan päähenkilöitä, mutta mielestäni tämä muutos on huonosti perusteltu. Ainoa syy näyttäisi olevan, että Tähkäpään miellyttäminen nousee Maximuksen velvollisuudentunnon yläpuolelle. Hahmojen tarjoama komiikka toimii, mutta se on suurin arvo, minkä he elokuvaan tarjoavat, ja itse toivoisin sidekickeiltä vähän muutakin.


Tarinallisesti Kaksin Karkuteillä on kyllä varsin ihastuttava, ja juoni pysyy hyvin kasassa. Tähkäpää on viettänyt koko ikänsä tornissa ja vihdoin päästessään ulos hänen ihmetyksensä ja epävarmuutensa on värikkäästi kuvattu. Elokuva on juoneltaan road trip-henkinen ja 2010-luvun Disneyn tyylisesti painottaa hahmojen kasvua ihmisinä. Mielestäni tematiikka jää kuitenkin hieman ohueksi, jopa enemmän kuin muissa saman aikakauden Disney-rainossa. En koe, että elokuvalla on paljon sanottavaa minulle. Kaksin karkuteillä-elokuvassa on sellaista lapsenomaista lumoa mikä kuuluu erottamattomasti satuelokuviin, mutta jostain syystä elokuvan hohto ei tuntunut tavoittavan minua tällä kerralla niin kuin edellisillä.

Musiikista vastaa Disney-konkari Alan Menken, eikä siitä ole pahaa sanottavaa. Laulut jäävät mieleen, mutta niissä ei ole samaa "koukutustekijää" kuin menneiden vuosien elokuvissa. En tiedä mistä se johtuu, mutta Karhuveljeni Kodan jälkeen tehtyjen Disney-musikaalien musiikki ei ole vain iskenyt minuun täysillä. Eipä musikaalielokuvia ole paljoa Kodan jälkeen tehtykään, vasta 2010-luvulla Disney on taas päässyt musikaalien makuun. Tiedä sitten onko vika minussa itsessäni vain! Elokuvan suomidubbia en valitettavasti ylly kehumaan yhtä paljon kuin joissakin muissa elokuvissa. Tähkäpäänä Maria Ylipää näyttelee varsin hyvin, mutta mielestäni hänen äänensä ei ole koskaan sopinut hahmolle. Lauri Tähkän ääni Flynninä toimii, mutta hänestä kuulee kyllä ensikertailaisuuden ääninäyttelybisneksessä. Parhaiten onnistuu Sari-Ann Moilanen Gothelina. Laulut ovat dubbauksen parasta antia, oikein onnistuneita!

Ei ole ihme, että Kaksin karkuteillä-elokuvasta tuli hitti. Sen animaatio ja visuaalinen ilme on aivan pökerryttävän hienoa katseltavaa, ja elokuvan maailma näyttää kirkkaine ja samalla pehmeine väreineen aivan ihastuttavalta. Se on tyylillisesti hyvin toisenlainen kuin muut CGI-elokuvat ja selvästi ensimmäinen Disneyn CGI-tuotos jossa on oivallettu jotakin uutta. Lisäksi tarina on freesi ja varsin hyvin rakennettu, joskin sen sanoma ei aivan tavoita minua. Tähkäpään ja Gothelin suhde on elokuvan paras osa, vaikka se toki toistaa samantyylistä kuviota kuin Notre Damen Kellonsoittaja. Itselleni elokuvan suuriksi puutteiksi jäivät Tähkäpään hahmon vetovoiman puute sekä laimeat sivuhahmot. Elokuvan pääpaino on Tähkäpään ja Flynnin suhteessa, joka ei minun silmiini toimi niinkään hyvin.

Oikeastaan jäin elokuvan katselun jälkeen hieman hämilleni. Kaksin karkuteillä on kyllä monin osin viihdyttävä ja hienosti toteutettu elokuva, mutta onko se todella omalla kohdallani sellainen, joka ei kestä useampaa katselukertaa?


Kuva: Disneyscreencaps.com

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Disney-kuukauden loppufiilistelyä & pari sanaa tulevista animaatiojulkaisuista

Puuh! Nyt on kuukauden ajan fiilistelty Disneytä oikein olan takaa. Haasteen tekeminen oli ihan antoisaa, vaikka joihinkin kysymyksiin oli aika vaikeakin vastata ja jotkut tuntuivat vähän merkityksettömiltäkin. Toisaalta Disney on vuosien varrella julkaissut niin paljon kaikenlaista, että oli loppujen lopuksi ihan hyväkin joutua miettimään näitä Disney-juttuja yhtiön koko olemassaolon ajalta. Itselleni tuli myös ihan erityisesti huomattua, kuinka jotkut elokuvat yksinkertaisesti ovat muodostunet läheisimmiksi ja ovat lähempänä sydäntä oleviksi kuin toiset.

No mutta, kun vihdoin voi puhua muista elokuvastudioista niin puhutaanpa sitten hieman elokuvista, joita itse odottelen julkaistavaksi tulevaisuudessa.

b

Olen jo vuosia ollut Charles M. Schultzin "Tenavat" -sarjakuvan suuri fani, ja nyt ensi vuonna Tenavista olisi sitten tarkoitus julkaista Blue Sky studiosin CGI-elokuva. Elokuvasta on toistaiseksi julkaistu vain tämä lyhyt teaseri, mutta jo tästä voidaan nähdä että elokuvassa on päädytty varsin kiinnostaviin animaatioratkaisuihin. Tenavistahan on ihan viime vuosiin asti tehty lukuisia 2D-animaatioita, jotka muistetaan erityisesti Vince Guaraldin musiikista (jota tässäkin pätkässä kuullaan). Nämä animaatiot edelleen ovat varsin lähellä alkuperäisten sarjakuvien tyyliä. Blue Skyn tiimi selvästi halunnut päästä lähelle näiden animaatioiden tunnelmaa, ja siksi elokuvan tyyli näyttäisi olevan jonkinlainen 2D-animaation ja CGI-animaation hybridi (katsokaa Ressun liikkeitä! Ei kukaan CGI-hahmo liiku noin!). Se, onko tämä hyvä asia vai ei, selviää mielestäni vain elokuvan katsomalla, ja siihen pitänee odottaa vielä puolitoista vuotta. Tenavat kuitenkin ovat itsessään niin kultaa, että sisällön puolesta ainakin minlla on suuret odotukset tälle elokuvalle, siitäkin huolimatta että Blue Sky ei toistaiseksi ole onnistunut säväyttämään minua tuotoksillaan.



Edellistä hieman ajankohtaisempi tapaus. Minun pitää nyt aivan ekaksi myöntää, että en ole koskaan nähnyt ensimmäistä Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvaa, ja kakkosen hypetyksessä olenkin vähän kuin "imussa" mukana. Ykkönen on kyllä ihan katsomislistan kärkipäässä, sillä en ole kuullut elokuvasta muuta kuin hyvää, ja uskon kyllä pitäväni siitä jahka saan sen katsottua (nyt ainakin ennen kuin tämä kakkonen tulee...). Trailerin perusteella kakkoslohari kyllä syyllistyy joihinkin kliseisiin, kuten "kadonnut vanhempi löytyy", mutta saa nähdä mitä DreamWorksin jengillä on ollut mielessään tätä elokuvaa tehdessä. DW on kyllä mielestäni oikea Hollywood-animaation "villi kortti" - ei voi koskaan tietää mitä he oikein ovat keksineet. Vai kuka jaksaisi uskoa että Spirit ja Mehiläisen elokuva ovat saman yhtiön tuotantoa, ja vielä viiden vuoden aikavälillä? Positiivista kuitenkin on, että Dreamworksilla jatko-osat saavat aina saman "kohtelun" kuin alkuperäisetkin, joten ainakaan tuomittuja heikkolaatuisuuteen ne eivät ole.

Itseäni kiinnostavat animaatiot ovat kyllä muuten olleet aika vähillä. Pixariltahan ei tänä vuonna poikkeuksellisesti tule uutta elokuvaa. Disneyn seuraava tuotos on supersankarielokuva Big Hero 6, johon suhtaudun hieman ristiriitaisin tuntein: supersankarit eivät nappaa, mutta uskoni Disneyn kädenjälkeen on kyllä kova. Varmasti menen ainakin teatteriin katsomaan. Disney, Pixar ja Dreamworks ovat pääasiallisesti ne studiot, joiden tuotanto kiinnostaa minua aktiivisesti, muilta on toistaiseksi tullut vastaan lähinnä "onnekkaita sattumia". Britannialainen Aardman Animation on kyllä viime aikoina alkanut kiinnostaa erityisesti. Ja vaikka toistaiseksi kovan luokan Hollywood-animaatiossa on suhteellisen pienet piirit, niin se kasvaa kohisten. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Disneyllä oli käytännössä katsoen koko amerikkalaisen animaation monopoli, ja vain Don Bluthin studio onnistui sen toisinaan haastamaan. Nyt Pixar ja Dreamworks ovat kiirineet Disneyn rinnalle, ja lisäksi uusia isoja studioita syntyy koko ajan lisää, kuten vaikkapa Laika, jonka Paranorman-elokuva on saanut jo ihan mukavasti suosiota.