Disneyllä on tunnetusti todella "mukava" tapa markkinoida joitakin aivan erityisellä tavalla ikonisiksi lukemiansa klassikkoja: ne ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, jonka jälkeen elokuvien saatavuus heikkenee taas varsin tuskallisen pitkäksi aikaa (yleensä noin seisemäksi vuodeksi). Tähän klassikoiden kermaan kuuluvat ainakin Lumikki, Pinokkio, Bambi, Tuhkimo, Peter Pan, Kaunotar ja Kulkuri, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista, Viidakkokirja, Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin ja uusimpana Leijonakuningas.
Wikipedian mukaan Disney käyttää tätä tekniikkaa eniten koko viihdeteollisuudessa. Yhtiö itse sanoo toiminnan johtuvan siitä, että he haluavat lisätä klassikoiden ajattomuutta esittelemällä ne aika ajoin uudelle sukupolvelle. Tämä on toki ihan ymmärrettävää: kun elokuvat ovat pysyneet poissa markkinoilta muutaman vuoden, niiden tehdessä mainoskampanjan kanssa "comebackin" liittyy elokuviin samanlaista uutuudenviehätystä kuin uusiinkiin julkaisuihin. Lisäksi vanhat klassikot saavat uudelleenjulkaisun myötä yleensä uudenlaisia oheistuotteita ja lisämateriaalia levyille sekä uudenlaisen ilmeen kansiin. Systeemi tuo ihan varmasti sievoiset voitot yhtiölle.
Disney-fania kuitenkin tämä linja alkaa helposti ärsyttää. Diamond tai mitälie editioneina julkaistut klassikot ovat yleensä tarjolla varsin lyhyen ajan, ja sen jälkeen saatavuus vaikenee huomattavasti. Oman lempielokuvan metsästäminen DVD:lle voi osoittautua hyvinkin haastavaksi ja kalliiksi, jos jahtiin lähtee väärään aikaan. Muistan itse sen tuskan kun odotin Leijonakuninkaan uutta julkaisua vuosien ajan kuin kuuta nousevaa! Toki niin sanottu second hand market on aina olemassa, mutta tarjonnan ehtyessä hinnatkin ymmärrettävästi nousevat. Lisäksi asia voi hankaloittaa tavallisenkin kuluttajan elämää: mitä tehdä kun lapsi ihastuu elokuvaan vaikka nähtyään sen kaverilla eikä sitä saa käsiinsä mistään?
Saatavuusongelmat ovat asia erikseen, mutta vielä enemmän minua ärsyttää se, että vanhempia elokuvia markkinoidessaan Disney keskittyy ainoastaan näihin "eliittiklassikoihin". Toki yhtiö haluaa pitää keulakuvanaan juurikin näitä rakastettuja ja ajattomia klassikoita, mutta mielestäni tämä jättää varjoonsa monet hienot ja yhtä lailla laadukkaat elokuvat. On toki mukavaa, että nämä ovat jatkuvasti saatavilla, mutta toisaalta sääli että monet näistä elokuvista eivät saa minkäänlaista "kasvojenkohotusta". Esimerkiksi Tarzan ja Notre Damen kellonsoittaja julkaistiin viime vuonna blu-raylle, täysin samoilla kansilla kuin vuosia vanha DVD:kin. Lisäki ainaki NDK:ssa lisämateriaalia on uudessa julkaisussa ilmeisesti vielä vähemmän kuin edellisessä. On masentavaa, että jotkut leffat saavat uuden tyylikkään ulkoasun kerta toisensa jälkeen ja toiset jäävät pimentoon.
Ihan oikeasti Walt Disney Home Entertainment! Olen ihan varma että sopivasti brändättyinä sellaiset leffat kuin Pocahontas, Mulan ja Herkules myisivät ihan hyvin uudessakin ulkoasussa. Ja mihin suuntaan aiottekaan tästä jatkaa? Uusin "Disneyn holviin" päätynyt klassikko on Leijonakuningas, joka julkaistiin jo 20 vuotta sitten. Saavatko uudemmat klassikot jäädä historian pimentoon julkaisunsa jälkeen, vai avataanko holvin ovet kymmenen vuoden päästä vielä Tianalle tai Tähkäpäälle?
perjantai 28. helmikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
Ensisilmäyksellä: Oliver ja Kumppanit (1988)
"Fiksu sä oot, ja fiksuksi jäät!"
Oliverin ja Kumppaneiden katseleminen sattui mielestäni aika hyvään saumaan, sillä olin jo aikaisemmin katsellut sitä seuranneen Pienen Merenneidon, jota yleisesti pidetään huimana edistysaskeleena Disneyn elokuvien historiassa. Kysymys tietenkin on, että mikä tekee Merenneidosta niin huimasti paremmin kuin Oliverista? Aluksi lienee hyvä mainita, että Oliver ja Kumppanit oli viimeinen elokuva, jossa käytettiin Xerox-tekniikkaa, joka jätti elokuvan lopputuloksen aavistuksen verran luonnosmaiseksi. Mielestäni tämä saa elokuvat näyttämään hieman "päiväytyneeltä", vaikkei kyseisen tekniikan jättämä jälki olekaan mielestäni lainkaan hassumpi. Oliverin ja Kumppanien kohdella hienoisen luonnosmaisuuden luoma "suttuisuus" oikeastaan sopiikin New Yorkin urbaaniin katukuvaan, jonne elokuva sijoittuu.
Oliverin ja Kumppanien lähtökohta on kieltämättä rohkea: orpo kissanpentu liittyy rikollisjengiin löytääkseen oman paikkansa. Elokuvassa korostuvat selvästi yläluokan ja alaluokan elämäntyylien erilaisuus. Vaikka Disneyn elokuvissa yhteiskunnallisuus harvoin alleviivautuu, on Oliverin kohdalla tämä ilmeisestikin yritys kunnioittaa Dickensin alkuperäistä teosta, jossa yhteiskuntakritiikki on vahvaa. Rikasta yläluokkaa edustaa tarinassa Jenni-tyttö. Tarinan vastakkainasettelu on kyllä kieltämättä klisinen: köyhällä Pultsin koirajengillä on talous rempallaan mutta he pitävät tiiviisti yhtä, sen sijaan rikas Jenni omistaa kaiken mitä toivoa saattaa mutta on yksinäinen.
Oliverissa ja kumppaneissa on elokuvan pituuteen nähden hyvin laaja hahmokaarti, ja se muodostuu ongelmaksi. Aluksi meille esitellään veloissa oleva Pultsi ja hänen koirajenginsä, johon kuuluvat karismaattinen Filuri, kultturelli Francis, hömelö Einstein, räväkkä Rita ja kovaääninen Tito. Joukko ottaa Oliverin pian yhdeksi omiaan, mutta epäonnisen sattuman seurauksena hän päätyykin hovimestarin mukana Jenni-tytön kotiin. Täällä hän joutuu törmäyskurssille diivamaisen Rusetti-puudelin kanssa. Pultsia ja Jenniä varjostaa elokuvan pahis Jysky, jonka kahdella koiralla on myös puheosuuksia. Kuten arvata saattaa, hahmoihin keskittyminen on vaikeaa, ja he jäävät hyvinkin karikatyyrimäisiksi ja tylsiksi. Titon ja Rusetin teerenpeli on hyvä juonikuvio, sillä se antaa hieman syvyyttä kumpaankin hahmoon.
Muutenkaan käsikirjoitus ei toimi järin hyvin. Oliverin ja Pultsin jengin suhdetta ei ehditä syventää kunnolla ennen kuin hän päätyy Jennin hoiviin. Lisäksi draaman kaari ei muodostu hirveän hyväksi, sillä Jyskyn kidnappaussuunnitelmat hahmottuvat vasta elokuvan loppupuolella. Näin ollen lopetus ei jäsenny kovin toimivaksi osaksi elokuvan muuta kokonaisuutta, vaan tuntuu väkinäiseltä yritykseltä ahtaa toimintaa mukaan elokuvaan, joka muuten on tyypiltään enemmän hahmodraamaan painottuva. Lopputuloksesta tulee sekava ja varsin latteakin, ainakin itselleni jäi ilmaan kysymys siitä, että missä oli elokuvan ns. fokus eli mitä tästä pitäisi jäädä katsojalle mieleen.
Oliver ja Kumppanit ei ole myöskään animaatioltaan Disneyn parhaimmistoa. Vaikka laatu ei toki mainittavasti laskekaan ja elokuvan maanläheinen väritys luo kiinnostavan kontrastin Oliveria seuraavaan aikakauteen jossa värit ovat huomattavasti puhtaampia, niin elokuva ei visuaalisuudellaan kieltämättä räjäytä tajuntaa. Pahimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu elokuvan loppukahakoiden epäonnistunut leikkaus. Lyhyiden jaksojen järjestys ei ole saumattoman looginen, vaan elokuvasta jää selvästi puuttumaan segmenttejä, ja tämä saa näyttämään lopputuloksen huolimattomalta ja keskeneräiseltä. Esimerkiksi Oliver ja Filuri putoavat vaunun kyydistä, ja hieman myöhemmin he vain ilmestyvät jostakin. Katsoja jää kuitenkin kaipaamaan selitystä, että mitä heille oikeastaan kävi. Niin ja valekuolema, se ei toimi tälläkään kertaa.
On elokuvassa hyvätkin puolensa: elokuvan koirat ja kissat eivät jää toisintamaan Disneyn aikaisempien koiraelokuvien hahmosuunnittelua, vaan heidän ulkonäössään on omaperäisyyttä ja persoonaa. Myös Pultsin nuhjuinen olemus on miellyttävän koruton ja tekee hänestä helposti tunnistettavan hahmon. Lisäksi olen aina pitänyt kovasti elokuvan lauluista, jotka toimivat myös suomeksi aivan mahtavasti, ehkä sitä Jennin luritusta lukuunottamatta. Lauluja ei ole yhtä paljon kuin 90-luvun musikaalielokuvissa mutta suunta on selvästi toinen kuin Oliveria edeltävissä leffoissa. Taustamusiikkiin en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
Oliver ja Kumppanit sijoittuu omasta mielestäni heikompaan puoliskoon Disneyn elokuvissa. Vaikka siinä väläytellään kiinnostavia teemoja ja se on Disneyn klassikoiden joukossa selkeän omaperäinen, ei tarinan toteutus ja animaation taso vakuuta. Toisaalta se toimii selkeänä kontrastina sitä seuraavaan 90-luvun aikakauteen, joka tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen osan Disneyn animaatioelokuvien historiaa.
Oliverin ja Kumppaneiden katseleminen sattui mielestäni aika hyvään saumaan, sillä olin jo aikaisemmin katsellut sitä seuranneen Pienen Merenneidon, jota yleisesti pidetään huimana edistysaskeleena Disneyn elokuvien historiassa. Kysymys tietenkin on, että mikä tekee Merenneidosta niin huimasti paremmin kuin Oliverista? Aluksi lienee hyvä mainita, että Oliver ja Kumppanit oli viimeinen elokuva, jossa käytettiin Xerox-tekniikkaa, joka jätti elokuvan lopputuloksen aavistuksen verran luonnosmaiseksi. Mielestäni tämä saa elokuvat näyttämään hieman "päiväytyneeltä", vaikkei kyseisen tekniikan jättämä jälki olekaan mielestäni lainkaan hassumpi. Oliverin ja Kumppanien kohdella hienoisen luonnosmaisuuden luoma "suttuisuus" oikeastaan sopiikin New Yorkin urbaaniin katukuvaan, jonne elokuva sijoittuu.
Oliverin ja Kumppanien lähtökohta on kieltämättä rohkea: orpo kissanpentu liittyy rikollisjengiin löytääkseen oman paikkansa. Elokuvassa korostuvat selvästi yläluokan ja alaluokan elämäntyylien erilaisuus. Vaikka Disneyn elokuvissa yhteiskunnallisuus harvoin alleviivautuu, on Oliverin kohdalla tämä ilmeisestikin yritys kunnioittaa Dickensin alkuperäistä teosta, jossa yhteiskuntakritiikki on vahvaa. Rikasta yläluokkaa edustaa tarinassa Jenni-tyttö. Tarinan vastakkainasettelu on kyllä kieltämättä klisinen: köyhällä Pultsin koirajengillä on talous rempallaan mutta he pitävät tiiviisti yhtä, sen sijaan rikas Jenni omistaa kaiken mitä toivoa saattaa mutta on yksinäinen.
Oliverissa ja kumppaneissa on elokuvan pituuteen nähden hyvin laaja hahmokaarti, ja se muodostuu ongelmaksi. Aluksi meille esitellään veloissa oleva Pultsi ja hänen koirajenginsä, johon kuuluvat karismaattinen Filuri, kultturelli Francis, hömelö Einstein, räväkkä Rita ja kovaääninen Tito. Joukko ottaa Oliverin pian yhdeksi omiaan, mutta epäonnisen sattuman seurauksena hän päätyykin hovimestarin mukana Jenni-tytön kotiin. Täällä hän joutuu törmäyskurssille diivamaisen Rusetti-puudelin kanssa. Pultsia ja Jenniä varjostaa elokuvan pahis Jysky, jonka kahdella koiralla on myös puheosuuksia. Kuten arvata saattaa, hahmoihin keskittyminen on vaikeaa, ja he jäävät hyvinkin karikatyyrimäisiksi ja tylsiksi. Titon ja Rusetin teerenpeli on hyvä juonikuvio, sillä se antaa hieman syvyyttä kumpaankin hahmoon.
 |
| Filuria ei sureta. |
Muutenkaan käsikirjoitus ei toimi järin hyvin. Oliverin ja Pultsin jengin suhdetta ei ehditä syventää kunnolla ennen kuin hän päätyy Jennin hoiviin. Lisäksi draaman kaari ei muodostu hirveän hyväksi, sillä Jyskyn kidnappaussuunnitelmat hahmottuvat vasta elokuvan loppupuolella. Näin ollen lopetus ei jäsenny kovin toimivaksi osaksi elokuvan muuta kokonaisuutta, vaan tuntuu väkinäiseltä yritykseltä ahtaa toimintaa mukaan elokuvaan, joka muuten on tyypiltään enemmän hahmodraamaan painottuva. Lopputuloksesta tulee sekava ja varsin latteakin, ainakin itselleni jäi ilmaan kysymys siitä, että missä oli elokuvan ns. fokus eli mitä tästä pitäisi jäädä katsojalle mieleen.
Oliver ja Kumppanit ei ole myöskään animaatioltaan Disneyn parhaimmistoa. Vaikka laatu ei toki mainittavasti laskekaan ja elokuvan maanläheinen väritys luo kiinnostavan kontrastin Oliveria seuraavaan aikakauteen jossa värit ovat huomattavasti puhtaampia, niin elokuva ei visuaalisuudellaan kieltämättä räjäytä tajuntaa. Pahimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu elokuvan loppukahakoiden epäonnistunut leikkaus. Lyhyiden jaksojen järjestys ei ole saumattoman looginen, vaan elokuvasta jää selvästi puuttumaan segmenttejä, ja tämä saa näyttämään lopputuloksen huolimattomalta ja keskeneräiseltä. Esimerkiksi Oliver ja Filuri putoavat vaunun kyydistä, ja hieman myöhemmin he vain ilmestyvät jostakin. Katsoja jää kuitenkin kaipaamaan selitystä, että mitä heille oikeastaan kävi. Niin ja valekuolema, se ei toimi tälläkään kertaa.
On elokuvassa hyvätkin puolensa: elokuvan koirat ja kissat eivät jää toisintamaan Disneyn aikaisempien koiraelokuvien hahmosuunnittelua, vaan heidän ulkonäössään on omaperäisyyttä ja persoonaa. Myös Pultsin nuhjuinen olemus on miellyttävän koruton ja tekee hänestä helposti tunnistettavan hahmon. Lisäksi olen aina pitänyt kovasti elokuvan lauluista, jotka toimivat myös suomeksi aivan mahtavasti, ehkä sitä Jennin luritusta lukuunottamatta. Lauluja ei ole yhtä paljon kuin 90-luvun musikaalielokuvissa mutta suunta on selvästi toinen kuin Oliveria edeltävissä leffoissa. Taustamusiikkiin en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
Oliver ja Kumppanit sijoittuu omasta mielestäni heikompaan puoliskoon Disneyn elokuvissa. Vaikka siinä väläytellään kiinnostavia teemoja ja se on Disneyn klassikoiden joukossa selkeän omaperäinen, ei tarinan toteutus ja animaation taso vakuuta. Toisaalta se toimii selkeänä kontrastina sitä seuraavaan 90-luvun aikakauteen, joka tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen osan Disneyn animaatioelokuvien historiaa.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Ajatuksia: Prinsessa ja Sammakko (2009)
"Hän on minun Evangelineni."
Prinsessa ja sammakko on siitä merkityksellinen itselleni, että se taitaa olla ensimmäinen Disneyn elokuva, jonka olen ikinä nähnyt ensi-illassa. Pitäisin sitä näin ollen jonkinlaisena alkuna omalle aktiiviselle animaatioharrastukselleni. Muistan myös elävästi elokuvaan liittyvän hypen internetissä, sillä se oli sekä ensimmäinen käsinpiirretty animaatio sitten Lehmäjengin, että myös elokuva jossa oli kauan odotettu tummaihoinen prinsessa. Näin parinkin vuoden jälkeen monet Disneyn fanit ovat sitä mieltä, että kyseessä on oman aikansa "Pieni Merenneito" - elokuva, joka vei Disneyn uudelle aikakaudelle.
Prinsessa ja sammakko ei ole mielestäni aivan "perinteinen" satuelokuva, vaan se yhdistelee satua ja hieman enemmän moderniin aikoihin sijoittuvaa fantasiaa. Tämä ei ole ratkaisuna lainkaan huono, vaan sen avulla Prinsessa ja sammakko pyrkii irroittautumaan perinteisistä sadun kaavoista ja tekeekin sen varsin onnistuneeksi. 1900-luvun alun New Orleans toimii, vaikka toki aikakausi näkyy eniten pääasiallisesti musiikissa. Tianan ja hänen ystävänsä Charlotten välinen kontrasti on myös huomio ajan yhteiskunnallisista oloista, mutta elokuva ei pyri autenttiseen ajankuvaan. Se ei ole puute: Disneyn elokuvat pyri kivenkovaan realismiin eikä sitä tarvitsekaan meidän niiltä vaatia.
Elokuvan tarina on hyvin hahmovetoinen ja hahmokaarti onkin varsin laaja. Päähenkilö Tiana on tehty eräänlaiseksi tietoiseksi vastakohdaksi prinsessastereotypialle: köyhistä oloista tuleva afroamerikkalainen tyttö, joka periamerikkalaiseen malliin uskoo kovan työn olevan avain onneen ja menestykseen. Monen muun Disneyn prinsessan tavoin (vrt. Ariel, Pocahontas, Mulan ja Elsa) Tianan suhde jo kuolleeseen isään on merkittävä taustatekijä hänen pyrkimyksissään perustaa oma ravintola. Tianan työlle ja ahkeruudelle antamaa arvoa alleviivataan elokuvassa paljon, ja sen osoitetaan olevan sekä hyvä että huono puoli hänen luonteessaan.
Ilahduttavana yllätyksenä Prinsessa ja Sammakko taluttaa esille myös toisen merkittävän naishenkilön: Tianan ystävä Charlotte ei ole mikään turhanpäiväinen sivuhahmo vaan oikeasti merkittävä henkilö. Hän on myös kiintoisa ja moniulotteinen hahmo: piloille hemmoteltu ja turhamainen neiti jonka elämäntavoite on prinsessaksi tuleminen, mutta kuitenkin sisimmissään hyväsydäminen ja valmis toimimaan epäitsekkäästi. Hän toimii elokuvassa tietynlaisena vastavoimana Tianalle ja hänellä on myös antagonistisia ominaisuuksia. Ihan mahtava hahmo, jossa on luonnetta!
Tärkeimmissä miesosissa ovat prinssi Naveen, Lawrence ja Tohtori Facilier. Prinssi Naveen on laiska ja vähän ärsyttäväkin naistenmies, jonka lempitouhua on ukulelen rämpyttely, ja Lawrence on hänen palvelijansa, joka on totaalisen kyllästynyt asemaansa. Facilier lupaa voodo-taikojensa avulla täyttää kaksikon toiveet: Naveenin ei tarvitse mennä töihin ja Lawrence saa pönkitettyä asemaansa. Tuloksena tästä on se, että Naveen muuttuu sammakoksi ja Lawrence saa hänen hahmonsa. Facilier ja Lawrence ovat erikoinen pahiskaksikko: vaikka Lawrence onkin "törttöilevän apurin" roolissa, hänellä on selvästi omia intressejä, verattuna tyypillisiin pahis-sidekickeihin. Toisaalta hän ei ole järin aktiivinen vaan lähinnä Facilierin oman suunnitelman välikappale. Facilier on myös pahiksena poikkeuksellinen siinä, että hän ei ole "itsensä herra", vaan hänen toiminnalleen löytyy vahva motivaattori eli oman hengen pelastaminen.
Kiinnostavia ihmishahmoja siis tarinassa riittää, ja lisäksi Disneyn elokuviin kuuluvat myös eläinhahmoiset sidekickit. Prinsessa ja sammakossa tätä roolia hoitavat alligaattori Louis ja tulikärpänen Ray. He ovat hahmoina hauskoja ja onnistuneita, ja on loogista että sammakon hahmossa olevia ihmisiä auttavat muut rämeen eläimet. He eivät vain pyöri mukana vaan erityisesti Louisilla on myös omia intressejä. Hahmot tuntuvat katsojista sympaattisilta, joten sanoisin että Ray & Louis ovat onnistunut sidekick-duo.
Hahmojen välinen draama on elokuvassa isossa osassa, ja elokuvan juoni perustuukin paljon hahmokehitykselle. Kiinnostavaa kyllä, Tiana ja Naveen aloittavat Disneyn klassikoissa "paritropen", jota toistetaan jossain muodossa kolmesta neljästä sitä seuraavassa leffassa (Kaksin karkuteillä, Räyhä-Ralf, Frozen). Tiana ja Naveen joutuvat lähtemään yhteiselle matkalle jotenkuten vasten tahtoaan, inhoavat alussa toisiaan mutta tunteet muuttuvat matkan aikana. Ankaran toiston takia tropesta on jo alkanut lähteä maku, mutta Prinsessan ja Sammakon aikaan se oli piristävää vaihtelua edellisten prinsessaleffojen rakkautta ensisilmäyksellä-kaavalle. Lisäksi Tianan ja Naveenin kokema epävarmuus asian äärellä on kuvattu mielestäni hellyyttävästi ja uskottavasti, ja sydämensä särkeneen Tianan tiuskahdus Raylle siitä, että Evangeline on vain eloton tähti, oli jotenkin hyvin realistinen reaktio.
Prinsessan ja Sammakon ongelmaksi muodostuu eniten juonen rönsyilevyys. Samaan aikaan pyöritetään kahta juonikuviota: Tiana ja Naveen haluavat muuttua ihmisiksi ja toisaalla Lawrence yrittää prinssin hahmossa naida rikkaan Charlotten. Vaikka nämä kaksi tarinakaarta kietoutuvatkin tiukasti yhteen, jää lyhyen piirroselokuvan kohdalla lopetus hieman säheltämiseksi. Onnistuneinta juonessa on ehkä Tianan ja Naveenin suhteen kehityksen kuvaus ja siitä kimpoava draama, vaikka se lopussa tuntuukin jo hieman liioittelulta. Vaikka yleensä en kiinnitä animaatioleffojen juoniaukkoihin suurempaa huomiota, niin tämän elokuvan kohdalla jää epäselväksi, että miksi Tiana unohtaa lopussa kokonaan, että "Naveeneja" on oikeastaan kaksi.
Loppu on Prinsessassa ja Sammakossa kuitenkin onnistunut. Disney päätti onneksi unohtaa valekuolema-tropen, ja Rayn hautajaisia kuvaava osio on hyvä. Vaikka ajatuksena siirtymä hautajaisista häihin tuntuu kököltä, niin tämä on handlattu elokuvassa hyvin. Prinsessan ja Sammakon onnellinen loppu tuntuu mielestäni jotenkin erityisen sydäntä lämmittävältä, sillä vaikka Tiana tai Naveenkaan ei suinkaan ollut elokuvan alussa onneton, kuvattiin heidän elämänsä jotakuinkin "henkisesti tyhjänä" ennen kuin he tapasivat toisensa, ja lopussa asiat löytävät oikean paikkansa. Elokuvan vahvuuksiin kuuluukin se, että sen opetus ei ole vain lattea "usko unelmiisi" vai mikä lie, vaan Prinsessalla ja Sammakolla on suurempaakin filosofista antia.
Musiikista minulla ei ole oikein mitään sanottavaa: jazzahtava meininki sopii aikakauteen, muta oikeastaan elokuvan laulut unohtuvat omasta mielestä aika nopeasti. Ainoastaan Facilierin "Suhteet henkimaailmaan" jää mieleen pyörryttävän visuaalisuutensa takia. Tehosteina käytetyt neonvärit toimivat mahtavasti, ja kuorokin on vaikuttava! Varmasti yksi hurjimpia pahislauluja Disneyllä, ja tuo tyylillään viboja Pienen Merenneidon "Onnettomat sielut"-pahislaulusta, joka myös pyrkii viattoman uhrin suostutteluun. Myös elokuvan suomidubbaus on tasaista Disney-laatua, jota jaksaa kuunnella. Tällä kertaa katsoin elokuvan englanniksi, jossa on kieltämättä oma koukkunsa.
Pääosin pidän Prinsessaa ja Sammakkoa onnistuneena elokuvana, joka on kiintoisa paluu prinsessasatujen perinteeseen: klassisia elementtejä yhdistetty uudenlaisiin juonenkäänteisiin. Elokuva ei mielestäni pysty aivan samanlaiseen henkeäsalpaavaan vaikuttavuuteen kuin jotkut eniten lemppariklassikot, mutta se tarkoituksellisesti lähentelee tyylillään ikonisten klassikkojen sadunomaisuutta. Toisaalta elokuvassa on myös monia hyviä ominaisuuksia jotka tulivat vallitseviksi Disneyllä vasta 2000-luvulla, kuten monipuoliset ja ei-karikatyyriset henkilöhahmot. Mielestäni Prinsessa ja Sammakko onkin varsin onnistunut yritys "päivittää" prinsessaelokuvaa modernimpaan suuntaan. Kuitenkin juonen paikoittainen levähtäminen ja yksinkertaisesti "sen jonkin" puute (Mahtava musiikki? Joku sydäntä särkevän eeppinen kohtaus? En tiedä!) jäi ainakin itselleni vielä vaivaamaan.
Prinsessa ja sammakko on siitä merkityksellinen itselleni, että se taitaa olla ensimmäinen Disneyn elokuva, jonka olen ikinä nähnyt ensi-illassa. Pitäisin sitä näin ollen jonkinlaisena alkuna omalle aktiiviselle animaatioharrastukselleni. Muistan myös elävästi elokuvaan liittyvän hypen internetissä, sillä se oli sekä ensimmäinen käsinpiirretty animaatio sitten Lehmäjengin, että myös elokuva jossa oli kauan odotettu tummaihoinen prinsessa. Näin parinkin vuoden jälkeen monet Disneyn fanit ovat sitä mieltä, että kyseessä on oman aikansa "Pieni Merenneito" - elokuva, joka vei Disneyn uudelle aikakaudelle.
Prinsessa ja sammakko ei ole mielestäni aivan "perinteinen" satuelokuva, vaan se yhdistelee satua ja hieman enemmän moderniin aikoihin sijoittuvaa fantasiaa. Tämä ei ole ratkaisuna lainkaan huono, vaan sen avulla Prinsessa ja sammakko pyrkii irroittautumaan perinteisistä sadun kaavoista ja tekeekin sen varsin onnistuneeksi. 1900-luvun alun New Orleans toimii, vaikka toki aikakausi näkyy eniten pääasiallisesti musiikissa. Tianan ja hänen ystävänsä Charlotten välinen kontrasti on myös huomio ajan yhteiskunnallisista oloista, mutta elokuva ei pyri autenttiseen ajankuvaan. Se ei ole puute: Disneyn elokuvat pyri kivenkovaan realismiin eikä sitä tarvitsekaan meidän niiltä vaatia.
Elokuvan tarina on hyvin hahmovetoinen ja hahmokaarti onkin varsin laaja. Päähenkilö Tiana on tehty eräänlaiseksi tietoiseksi vastakohdaksi prinsessastereotypialle: köyhistä oloista tuleva afroamerikkalainen tyttö, joka periamerikkalaiseen malliin uskoo kovan työn olevan avain onneen ja menestykseen. Monen muun Disneyn prinsessan tavoin (vrt. Ariel, Pocahontas, Mulan ja Elsa) Tianan suhde jo kuolleeseen isään on merkittävä taustatekijä hänen pyrkimyksissään perustaa oma ravintola. Tianan työlle ja ahkeruudelle antamaa arvoa alleviivataan elokuvassa paljon, ja sen osoitetaan olevan sekä hyvä että huono puoli hänen luonteessaan.
Ilahduttavana yllätyksenä Prinsessa ja Sammakko taluttaa esille myös toisen merkittävän naishenkilön: Tianan ystävä Charlotte ei ole mikään turhanpäiväinen sivuhahmo vaan oikeasti merkittävä henkilö. Hän on myös kiintoisa ja moniulotteinen hahmo: piloille hemmoteltu ja turhamainen neiti jonka elämäntavoite on prinsessaksi tuleminen, mutta kuitenkin sisimmissään hyväsydäminen ja valmis toimimaan epäitsekkäästi. Hän toimii elokuvassa tietynlaisena vastavoimana Tianalle ja hänellä on myös antagonistisia ominaisuuksia. Ihan mahtava hahmo, jossa on luonnetta!
 |
| Voodootaikuri Mama Odie jututtaa Naveenia. |
Kiinnostavia ihmishahmoja siis tarinassa riittää, ja lisäksi Disneyn elokuviin kuuluvat myös eläinhahmoiset sidekickit. Prinsessa ja sammakossa tätä roolia hoitavat alligaattori Louis ja tulikärpänen Ray. He ovat hahmoina hauskoja ja onnistuneita, ja on loogista että sammakon hahmossa olevia ihmisiä auttavat muut rämeen eläimet. He eivät vain pyöri mukana vaan erityisesti Louisilla on myös omia intressejä. Hahmot tuntuvat katsojista sympaattisilta, joten sanoisin että Ray & Louis ovat onnistunut sidekick-duo.
Hahmojen välinen draama on elokuvassa isossa osassa, ja elokuvan juoni perustuukin paljon hahmokehitykselle. Kiinnostavaa kyllä, Tiana ja Naveen aloittavat Disneyn klassikoissa "paritropen", jota toistetaan jossain muodossa kolmesta neljästä sitä seuraavassa leffassa (Kaksin karkuteillä, Räyhä-Ralf, Frozen). Tiana ja Naveen joutuvat lähtemään yhteiselle matkalle jotenkuten vasten tahtoaan, inhoavat alussa toisiaan mutta tunteet muuttuvat matkan aikana. Ankaran toiston takia tropesta on jo alkanut lähteä maku, mutta Prinsessan ja Sammakon aikaan se oli piristävää vaihtelua edellisten prinsessaleffojen rakkautta ensisilmäyksellä-kaavalle. Lisäksi Tianan ja Naveenin kokema epävarmuus asian äärellä on kuvattu mielestäni hellyyttävästi ja uskottavasti, ja sydämensä särkeneen Tianan tiuskahdus Raylle siitä, että Evangeline on vain eloton tähti, oli jotenkin hyvin realistinen reaktio.
Prinsessan ja Sammakon ongelmaksi muodostuu eniten juonen rönsyilevyys. Samaan aikaan pyöritetään kahta juonikuviota: Tiana ja Naveen haluavat muuttua ihmisiksi ja toisaalla Lawrence yrittää prinssin hahmossa naida rikkaan Charlotten. Vaikka nämä kaksi tarinakaarta kietoutuvatkin tiukasti yhteen, jää lyhyen piirroselokuvan kohdalla lopetus hieman säheltämiseksi. Onnistuneinta juonessa on ehkä Tianan ja Naveenin suhteen kehityksen kuvaus ja siitä kimpoava draama, vaikka se lopussa tuntuukin jo hieman liioittelulta. Vaikka yleensä en kiinnitä animaatioleffojen juoniaukkoihin suurempaa huomiota, niin tämän elokuvan kohdalla jää epäselväksi, että miksi Tiana unohtaa lopussa kokonaan, että "Naveeneja" on oikeastaan kaksi.
Loppu on Prinsessassa ja Sammakossa kuitenkin onnistunut. Disney päätti onneksi unohtaa valekuolema-tropen, ja Rayn hautajaisia kuvaava osio on hyvä. Vaikka ajatuksena siirtymä hautajaisista häihin tuntuu kököltä, niin tämä on handlattu elokuvassa hyvin. Prinsessan ja Sammakon onnellinen loppu tuntuu mielestäni jotenkin erityisen sydäntä lämmittävältä, sillä vaikka Tiana tai Naveenkaan ei suinkaan ollut elokuvan alussa onneton, kuvattiin heidän elämänsä jotakuinkin "henkisesti tyhjänä" ennen kuin he tapasivat toisensa, ja lopussa asiat löytävät oikean paikkansa. Elokuvan vahvuuksiin kuuluukin se, että sen opetus ei ole vain lattea "usko unelmiisi" vai mikä lie, vaan Prinsessalla ja Sammakolla on suurempaakin filosofista antia.
Musiikista minulla ei ole oikein mitään sanottavaa: jazzahtava meininki sopii aikakauteen, muta oikeastaan elokuvan laulut unohtuvat omasta mielestä aika nopeasti. Ainoastaan Facilierin "Suhteet henkimaailmaan" jää mieleen pyörryttävän visuaalisuutensa takia. Tehosteina käytetyt neonvärit toimivat mahtavasti, ja kuorokin on vaikuttava! Varmasti yksi hurjimpia pahislauluja Disneyllä, ja tuo tyylillään viboja Pienen Merenneidon "Onnettomat sielut"-pahislaulusta, joka myös pyrkii viattoman uhrin suostutteluun. Myös elokuvan suomidubbaus on tasaista Disney-laatua, jota jaksaa kuunnella. Tällä kertaa katsoin elokuvan englanniksi, jossa on kieltämättä oma koukkunsa.
Pääosin pidän Prinsessaa ja Sammakkoa onnistuneena elokuvana, joka on kiintoisa paluu prinsessasatujen perinteeseen: klassisia elementtejä yhdistetty uudenlaisiin juonenkäänteisiin. Elokuva ei mielestäni pysty aivan samanlaiseen henkeäsalpaavaan vaikuttavuuteen kuin jotkut eniten lemppariklassikot, mutta se tarkoituksellisesti lähentelee tyylillään ikonisten klassikkojen sadunomaisuutta. Toisaalta elokuvassa on myös monia hyviä ominaisuuksia jotka tulivat vallitseviksi Disneyllä vasta 2000-luvulla, kuten monipuoliset ja ei-karikatyyriset henkilöhahmot. Mielestäni Prinsessa ja Sammakko onkin varsin onnistunut yritys "päivittää" prinsessaelokuvaa modernimpaan suuntaan. Kuitenkin juonen paikoittainen levähtäminen ja yksinkertaisesti "sen jonkin" puute (Mahtava musiikki? Joku sydäntä särkevän eeppinen kohtaus? En tiedä!) jäi ainakin itselleni vielä vaivaamaan.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Ajatuksia: Pieni Merenneito (1989)
"Menetin hänet jo kerran, enkä aio menettää häntä toiste."
En omistanut Disneyn Pientä Merenneitoa lapsena, mutta näin sen ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Tuolloin elokuva ei säväyttänyt, mutta taisin silloinkin jo otaksua sen vaativan ainakin toisen katsomiskerran. Nyt se seuraava kerta koitti, ja kerronpa ajatuksiani tästä leffasta, jonka katsotaan aloittaneen uuden aikakauden. (Satuimme samana iltana katsomaan Pientä Merenneitoa edeltäneen Oliver ja Kumppanit-leffan, ja ero on todellakin silmiinpistävä!)
Pienen Merenneidon kohdalla Disney vihdoin luopui kokonaan Xerox-menetelmästä ja senpä vuoksi jälki on Merenneidossa terävämmän ja puhtaaksi piirretymmän näköistä kuin edeltäjissään. Alun "Merenneitojen luo"-laulun siivittämä siirtymä meren pinnalta syvyyksiin säväyttää ja kaappaa katsojan heti mukaan elokuvaan. Elokuvan alku esittelee tärkeimmät hahmot, ja opimme mukavasti tuntemaan myös päähenkilö Arielin. Hän onkin varsin hyvä ja realistinen hahmo: ei pahantahtoinen mutta omapäinen neiti, joka haluaa kokeilla rajojaan. Vaikka hänelle toitotetaan että ihmisten maailmassa on kamalaa, kiehtoo tämä paikka häntä suunnattomasti ja pelastettuaan prinssi Erikin hän päättää rohkeasti muuttua itsekin ihmiseksi.
Juoni rullaa Pienessä Merenneidossa eteenpäin reippaasti, eikä se tuhlaa aikaa turhiin sivujuonteisiin, poikkeuksena Sebastianin kohtaaminen kokin kanssa joka on omalta osaltaan vain turhaa kohellusta. Draaman ja seesteisempien osioiden vuorottelu toimii, ylipäätäänkin käsikirjoitus on mielestäni onnistunut ja hahmot enimmäkseen hyviä. Pahiksen roolissa hääräävä merennoita Ursula olisi mielestäni kaivannut aivan hippusen enemmän taustaa: hän mainitsee asuneensa ennen palatsissa, mutta mitä hän siellä silloin teki? Oliko hän hovinoita? Hallitsija ennen Tritonia? Hänessä on kuitenkin positiivista, että hän osoittaa sympatian merkkejä lemmikkiankeriaitaan kohtaan ja tämä tekee hänestä inhimillisen.
Hahmoista vähiten pidin Prinssi Erikistä. Hän on hahmona paljolti tarinankerronnan väline: Ariel pelastaa hänet, hän etsii tyttöä jolla on tämän ääni, hän tutustuu ihmishahmoiseen Arieliin ja joutuu lopulta lumouksen valtaan. Kun Erik vihdoin saa jonkin selkeästi toiminnallisen roolin, se onkin se varsin kliseinen pelastustehtävä. Hänen hahmodesigninsä on hauska, mutta hahmona hänessä ei hirveästi ole pureskeltavaa. Tämän vuoksi Erik ja Ariel jäävät parinakin vähän mitäänsanomattomaksi, vaikka heillä onkin hyviä yhteisiä kohtauksia. Sidekick-hahmot ovat ihan onnistuneet, varsinkin Sebastian jatkuvine murheineen. Joonas-lokki ja Pärsky jäävät hieman irrallisiksi mutteivät ala ärsyttää.
Vaikka Disney ei mukaillutkaaan H.C.Andersenin alkuperäistä tarinaa aivan loppuun asti, on leffaan upotettu monia kiinnostavia juonenkäänteitä. Erityisesti pidin Arielin ja hänen isänsä Tritonin suhteen ottamista keskiöön: vaikka Ariel onkin tottelematon eikä kunnioita isänsä neuvoja, on Triton silti valmis antamaan kaikkensa pelastaakseen tyttärensä. Leffan koskettavimmat kohtaukset olivatkin mielestäni juuri ne, jotka kuvasivat isän ja tyttären kanssakäymistä, kuten Arielin kokoelman tuho tai Tritonin antautuminen Ursulalle. Animaatioelokuvissa ei liikaa perhesuhteita näet vatvota!
Pieni Merenneito oli Disneyn ensimmäinen prinsessaelokuva 30 vuoteen (jos jätämme Hiidenpadan pois laskuista) ja lienee oikeutettua sanoa, että Ariel on ensimmäinen moderni Disney-prinsessa. Kovan luokan feministit ovat tuominneet hahmon sen vuoksi, että hän muuttuu ihmiseksi miehen takia ja ylipäätään siksi että rakkaus toimii hänen motivaattorinaan. Tämä on kuitenkin hyvin yksipuolinen näkemys Arielin hahmoon. Vaikka hän antaakin rakkuden muuttaa elämänsä, hän onsilti särmikäs hahmo jolla on oma tahto. Ariel joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja uhrauksia unelmansa eteen - ja kokemaan myös niiden seuraukset. Hän on vasta 16, ja ymmärrettävästi siis impulsiivinen ja räiskyvä. Ariel saattaa muuttua miehen tähden, mutta se on hänen oma päätöksenä, eikä yhdenkään miehen. Ilmestymisensä aikoihin Ariel olikin yksi itsenäisimmistä naispäähenkilöistä Disneyn kokopitkien klassikkojen joukossa.
Musiikillisesti Pieni Merenneito on yksi Alan Menkenin helmistä. Laulut eivät ehkä kuljeta juonta eteenpäin, mutta syventävät tarinaa ja luovat tunnelmaa. Ainoastaan Les Poissons-biisin olisi voinut jättää suunnittelupöydälle. Merenneidon äänimaailma on ollut selvästi vaikea kääntäjille, ja tämä näkyy erityisesti Sebastianin lauluissa, joissa suomentajat ovat selvästi joutuneet venyttämään luovuuttaan. Muutenkin Pienen Merenneidon suomidubbaukseen on itselleni vaikea määrittää suhtautumista: olin jo tietoinen siitä, että leffaan on kaksi suomidubbausta ennen kuin katsoin koko rainan, ja mielipiteet tuntuvat jakautuvan paljolti kahtia. DVD:llä oleva uusi dubbaus ei ole mielestäni lainkaan huono, mutta minulla on kutina että saattaisin pitää kuitenkin enemmän englanninkielisestä, joka siis on toistaiseksi näkemättä.
On ilmiselvää, miksi Pienen Merenneidon katsotaan aloittaneen Disneyn uuden aikakauden: animaatio on huippuluokkaa ja tarina on yht'aikaa vahva kertomus nuoresta naisesta ja perinteinen prinsessasatu. Elokuvassa on koskettavia kohtauksia ja ihanaa musiikkia. Ensimmäisellä kerralla elokuva ei oikein sisäistynyt itselleni täysin, mutta toisella kerralla se lumosi minut valtaansa. Aina yhtä tuore 25 vuoden jälkeenkin!
En omistanut Disneyn Pientä Merenneitoa lapsena, mutta näin sen ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Tuolloin elokuva ei säväyttänyt, mutta taisin silloinkin jo otaksua sen vaativan ainakin toisen katsomiskerran. Nyt se seuraava kerta koitti, ja kerronpa ajatuksiani tästä leffasta, jonka katsotaan aloittaneen uuden aikakauden. (Satuimme samana iltana katsomaan Pientä Merenneitoa edeltäneen Oliver ja Kumppanit-leffan, ja ero on todellakin silmiinpistävä!)
Pienen Merenneidon kohdalla Disney vihdoin luopui kokonaan Xerox-menetelmästä ja senpä vuoksi jälki on Merenneidossa terävämmän ja puhtaaksi piirretymmän näköistä kuin edeltäjissään. Alun "Merenneitojen luo"-laulun siivittämä siirtymä meren pinnalta syvyyksiin säväyttää ja kaappaa katsojan heti mukaan elokuvaan. Elokuvan alku esittelee tärkeimmät hahmot, ja opimme mukavasti tuntemaan myös päähenkilö Arielin. Hän onkin varsin hyvä ja realistinen hahmo: ei pahantahtoinen mutta omapäinen neiti, joka haluaa kokeilla rajojaan. Vaikka hänelle toitotetaan että ihmisten maailmassa on kamalaa, kiehtoo tämä paikka häntä suunnattomasti ja pelastettuaan prinssi Erikin hän päättää rohkeasti muuttua itsekin ihmiseksi.
Juoni rullaa Pienessä Merenneidossa eteenpäin reippaasti, eikä se tuhlaa aikaa turhiin sivujuonteisiin, poikkeuksena Sebastianin kohtaaminen kokin kanssa joka on omalta osaltaan vain turhaa kohellusta. Draaman ja seesteisempien osioiden vuorottelu toimii, ylipäätäänkin käsikirjoitus on mielestäni onnistunut ja hahmot enimmäkseen hyviä. Pahiksen roolissa hääräävä merennoita Ursula olisi mielestäni kaivannut aivan hippusen enemmän taustaa: hän mainitsee asuneensa ennen palatsissa, mutta mitä hän siellä silloin teki? Oliko hän hovinoita? Hallitsija ennen Tritonia? Hänessä on kuitenkin positiivista, että hän osoittaa sympatian merkkejä lemmikkiankeriaitaan kohtaan ja tämä tekee hänestä inhimillisen.
Hahmoista vähiten pidin Prinssi Erikistä. Hän on hahmona paljolti tarinankerronnan väline: Ariel pelastaa hänet, hän etsii tyttöä jolla on tämän ääni, hän tutustuu ihmishahmoiseen Arieliin ja joutuu lopulta lumouksen valtaan. Kun Erik vihdoin saa jonkin selkeästi toiminnallisen roolin, se onkin se varsin kliseinen pelastustehtävä. Hänen hahmodesigninsä on hauska, mutta hahmona hänessä ei hirveästi ole pureskeltavaa. Tämän vuoksi Erik ja Ariel jäävät parinakin vähän mitäänsanomattomaksi, vaikka heillä onkin hyviä yhteisiä kohtauksia. Sidekick-hahmot ovat ihan onnistuneet, varsinkin Sebastian jatkuvine murheineen. Joonas-lokki ja Pärsky jäävät hieman irrallisiksi mutteivät ala ärsyttää.
 |
| Ursulalla ei ole hyvät mielessä. |
Vaikka Disney ei mukaillutkaaan H.C.Andersenin alkuperäistä tarinaa aivan loppuun asti, on leffaan upotettu monia kiinnostavia juonenkäänteitä. Erityisesti pidin Arielin ja hänen isänsä Tritonin suhteen ottamista keskiöön: vaikka Ariel onkin tottelematon eikä kunnioita isänsä neuvoja, on Triton silti valmis antamaan kaikkensa pelastaakseen tyttärensä. Leffan koskettavimmat kohtaukset olivatkin mielestäni juuri ne, jotka kuvasivat isän ja tyttären kanssakäymistä, kuten Arielin kokoelman tuho tai Tritonin antautuminen Ursulalle. Animaatioelokuvissa ei liikaa perhesuhteita näet vatvota!
Pieni Merenneito oli Disneyn ensimmäinen prinsessaelokuva 30 vuoteen (jos jätämme Hiidenpadan pois laskuista) ja lienee oikeutettua sanoa, että Ariel on ensimmäinen moderni Disney-prinsessa. Kovan luokan feministit ovat tuominneet hahmon sen vuoksi, että hän muuttuu ihmiseksi miehen takia ja ylipäätään siksi että rakkaus toimii hänen motivaattorinaan. Tämä on kuitenkin hyvin yksipuolinen näkemys Arielin hahmoon. Vaikka hän antaakin rakkuden muuttaa elämänsä, hän onsilti särmikäs hahmo jolla on oma tahto. Ariel joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja uhrauksia unelmansa eteen - ja kokemaan myös niiden seuraukset. Hän on vasta 16, ja ymmärrettävästi siis impulsiivinen ja räiskyvä. Ariel saattaa muuttua miehen tähden, mutta se on hänen oma päätöksenä, eikä yhdenkään miehen. Ilmestymisensä aikoihin Ariel olikin yksi itsenäisimmistä naispäähenkilöistä Disneyn kokopitkien klassikkojen joukossa.
Musiikillisesti Pieni Merenneito on yksi Alan Menkenin helmistä. Laulut eivät ehkä kuljeta juonta eteenpäin, mutta syventävät tarinaa ja luovat tunnelmaa. Ainoastaan Les Poissons-biisin olisi voinut jättää suunnittelupöydälle. Merenneidon äänimaailma on ollut selvästi vaikea kääntäjille, ja tämä näkyy erityisesti Sebastianin lauluissa, joissa suomentajat ovat selvästi joutuneet venyttämään luovuuttaan. Muutenkin Pienen Merenneidon suomidubbaukseen on itselleni vaikea määrittää suhtautumista: olin jo tietoinen siitä, että leffaan on kaksi suomidubbausta ennen kuin katsoin koko rainan, ja mielipiteet tuntuvat jakautuvan paljolti kahtia. DVD:llä oleva uusi dubbaus ei ole mielestäni lainkaan huono, mutta minulla on kutina että saattaisin pitää kuitenkin enemmän englanninkielisestä, joka siis on toistaiseksi näkemättä.
On ilmiselvää, miksi Pienen Merenneidon katsotaan aloittaneen Disneyn uuden aikakauden: animaatio on huippuluokkaa ja tarina on yht'aikaa vahva kertomus nuoresta naisesta ja perinteinen prinsessasatu. Elokuvassa on koskettavia kohtauksia ja ihanaa musiikkia. Ensimmäisellä kerralla elokuva ei oikein sisäistynyt itselleni täysin, mutta toisella kerralla se lumosi minut valtaansa. Aina yhtä tuore 25 vuoden jälkeenkin!
lauantai 15. helmikuuta 2014
"Puhumme suomea", yay vai nay?
Miksi animaatioelokuvia dubataan? Voiko aikuiskatsoja saada jotain irti jälkiäänitetystä animaatioelokuvasta, vai ovatko dubit pelkästään "noloja" ja "pikkulapsille suunnattuja", ja heti kun kynnelle kykenee niin pitäisi vaihtaa tekstityksiin? Keskustelu dubbauksesta ja niiden katseluista kiihtyy helposti aika kärkeväksikin. Pistän nyt tämän postauksen myötä oman lusikkani soppaan.
Alkajaisiksi lienee asiallista huomata, että kääntäminen on tosi haastavaa hommaa, ihan silloinkin kun kyseessä on pelkkä teksti (teologianopiskelijana tiedän tämän tuskallisen hyvin). Jälkiäänitys on kääntämistä potenssiin kymmenen. Ei riitä, että käsikirjoitus vastaan sisällöltään alkuperäistä, vaan mukana on myös huulisynkka, näyttelijän taidot ja sopivuus rooliinsa jii än ee. Disney-elokuvien musikaalikipaleet ovat tämän homman huipentuma, musiikissa kun tulee mukaan rytmiikka sun muut jutut. Kaikkiaan historia on osoitettanut, että dubbeja voi tehdä hyvin tai huonosti. Suomessa isoissa animaatioelokuvissa, kuten Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin tuotokset, jälkiäänityksee laitetaan yleensä rahaa ja siksi ne edustavatkin usein dubbausta parhaimmillaan. Disneyhän tarkastuttaa kaikkiin pääosiin valitut näyttelijät, eli ääninäyttelyn laatua valvotaan yhtiön toimesta aika tarkastikin. En tiedä onko muilla yhtiöillä samanlainen periaate.
Suomessa dubbaaja ei ole varsinaisesti ammatti (toisin kuin esimerkiksi Japanissa tai Euroopan maissa, joissa kaikki media dubataan, kuten Italia tai Ranska) vaan useimmiten dubbaajina toimivat näyttelijät. Monissa isomman luokan animaatioelokuvissa esiintyykin tunnettuja teatteri- ja elokuvanäyttelijöitä. Toki dubbaus on luonteeltaan erilaista kun varsinainen esiintyminen, ja jotkut Suomessa erikoistuvatkin hommaan ja heidän ääniään kuullaan monissa produktioissa. Nykyään ison luokan animaatioleffoihin on tullut ilmiönä myös julkkisnimien käyttö elokuvan markkinointivälineinä, ja tämä on näkynyt myös suomidubbien ääninäyttelijävalinnoissa.
Mutta niin, dubit vastaan alkuperäisäänet. Mikä puhuu originaaliäänien puolesta? Ensinnäkin se, että hahmo ja ääninäyttelijä liittyvät toisiina saumattomasti. Ääninäyttelijät valitaan hahmoille jo ennen animoinnin aloittamista, ja heidän ilmeitään ja eleitään tarkkaillaan animointivaihessa. Huulisynkka menee kohdilleen eikä originaaliäännittäjien tarvitse tuskailla käännöksen kanssa. On mielestäni perusteltua sanoa, että originaaliäänet (täällä käsitellyssä animaatiossa lähes poikkeuksetta siis englannkielinen versio) ovat elokuvan kontekstissa jokseenkin luonnollisempia kuin jälkiäänitetyt, sillä hahmon ääni on kulkenut tämn mukana hahmon luonnin eri vaiheissa.
Mielestäni tämä "luonnollisuus" ei kuitenkaan tarkoita ettäkö alkuperäinen äänivalinta olisi aina hyvä ja toimiva. Nykyään äänirooleihin valitaan helposti pelkän nimen takia, eikä tämä aina edes tarkoita että kyseessä olisi jotenkin etevä näyttelijä. Alkuperäisäänien tekijät eivät mitenkään ole teknisesti ylivertaisia muihin näyttelijöihin verrattuna, vaikka yleensä rooleihin valitaan alansa ammattilaisia. Jälkiäänittäjäksi saatetaan aivan hyvin valita taitavampi näyttelijä. Toisaalta englanninkielisten produktioiden puolesta puhuu verrattuna esimerkiksi suomenkielisiin myös se, että valittavia näyttelijöitä on rutkasti enemmän. Mutta kuten jo edellä mainittiin, joissain maissa ääninäyttelijöinä toimivat henkilöt ovat sellaisia, jotka ovat erikoistuneet nimenomaan jälkiäänitykseen.
Oma argumenttini keskusteluun kuitenkin on, että dubbaamisen "hyvyydessä" on vain tiettyyn pisteeseen asti kyse teknisistä asioista. Omasta mielestäni kyseessä on enemän yksilön psykologiset tekijät. Esimerkiksi itse olen taipuvainen pitämään eniten dubista, jolla satun näkemään elokuvan ensimmäiseksi. Kutsun ilmiötä "leimautumiseksi", korva tottuu johonkin ääniin ja muihin se suhtautuu armottomasti kriittisemmin. Varsinkin jos näen elokuvan joillain äänillä useamman kerran peräkkäin tuntuu toisen dubbauksen katsominen helposti omituiselta ja vieraalta. Ei tule mieleeni yhtäkään kertaa jolloin olisin todennut jonkun olevan parempi joillain muilla äänillä kuin niillä, joilla näin elokuvan ensiksi. En väitä, että kaikki ihmiset ajattelisivat samalla tavalla, mutta veikkaisin että tunnearvo painaa aika monella katsojalla heidän valitessaan ääniversiota elokuvalle.
Miksi englantia osaava aikuinen (kuten vaikka minä) valitsee mielummin jälkiäänityksen kuin alkuperäisäänet? Itselleni se, että hahmot puhuvat omaa kieltä, on tärkeää. Se auttaa minua syventymään tarinaan ja myös huumori toimii usein paremmin omalla kielellä. Kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi englantia, vaan siitä että koen viestien välittyvän paremmin omalla äidinkielelläni. Väitteet, että suomenkielinen jälkiäänitys ei pysty tavoittamaan alkuperäisen tunnetasoa on omasta mielestäni täyttä höpölöpöä. Lisäksi hahmojen suomalainen puhetapa ja artikulaatio tuntuu usein kotoisammalta kuin englanninkielinen puhe, jonka vivahteita, artikulaatiota ja murretasoja en pysty ei-natiivina täysin tavoittamaan.
Sanoisin myös, että osasyy miksi originaaliäänien vakaimmat kannattajat suhtautuvat niin ylettömän kielteisesti dubbauksiin ja pitävät niitä lähinnä koomisina tai noloina ei johdu ainoastaan leimautumisesta vaan heidän ajatteluaan värittävät myös ennakkoasenteet. Jos suhtautuu johonkin jo valmiiksi että sen on oltava huono, eikö se sitten todennäköisemmin myös tunnu huonolta? En väitä etteikö originaaliäänet voi tutua kenestäkään paremmilta kuin oman kielinen dubbi, mutta joidenkin ihmisten ehdottomuus antaa helposti ymmärtää että takana on vakaa uskomus siitä, ettei dubbi voi olla hyvä tai viihdyttää muita kuin lapsia.
Niin tai näin, olemme onnekkaita sillä jokainen voi nykyään valita DVD:ltään tai Blu-Rayltaan millä kielellä haluaa animaatioelokuvansa katsoa, ja ainakin isommissa kaupungeissa tämä vaihtoehto on myös elokuvateatterissa käydessä. Itse aion kuitenkin todeta, että (alkuperäisiä väheksymättä) pidän usein suomenkielisistä dubeista ja katson niitä oikein mielelläni. Afurekon haastatteluja lukemalla itse kukin saa kyllä selville, että vaikkei suomidubista pitäisikään niin niiden tekijät kyllä laittavat itsensä likoon!
Alkajaisiksi lienee asiallista huomata, että kääntäminen on tosi haastavaa hommaa, ihan silloinkin kun kyseessä on pelkkä teksti (teologianopiskelijana tiedän tämän tuskallisen hyvin). Jälkiäänitys on kääntämistä potenssiin kymmenen. Ei riitä, että käsikirjoitus vastaan sisällöltään alkuperäistä, vaan mukana on myös huulisynkka, näyttelijän taidot ja sopivuus rooliinsa jii än ee. Disney-elokuvien musikaalikipaleet ovat tämän homman huipentuma, musiikissa kun tulee mukaan rytmiikka sun muut jutut. Kaikkiaan historia on osoitettanut, että dubbeja voi tehdä hyvin tai huonosti. Suomessa isoissa animaatioelokuvissa, kuten Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin tuotokset, jälkiäänityksee laitetaan yleensä rahaa ja siksi ne edustavatkin usein dubbausta parhaimmillaan. Disneyhän tarkastuttaa kaikkiin pääosiin valitut näyttelijät, eli ääninäyttelyn laatua valvotaan yhtiön toimesta aika tarkastikin. En tiedä onko muilla yhtiöillä samanlainen periaate.
Suomessa dubbaaja ei ole varsinaisesti ammatti (toisin kuin esimerkiksi Japanissa tai Euroopan maissa, joissa kaikki media dubataan, kuten Italia tai Ranska) vaan useimmiten dubbaajina toimivat näyttelijät. Monissa isomman luokan animaatioelokuvissa esiintyykin tunnettuja teatteri- ja elokuvanäyttelijöitä. Toki dubbaus on luonteeltaan erilaista kun varsinainen esiintyminen, ja jotkut Suomessa erikoistuvatkin hommaan ja heidän ääniään kuullaan monissa produktioissa. Nykyään ison luokan animaatioleffoihin on tullut ilmiönä myös julkkisnimien käyttö elokuvan markkinointivälineinä, ja tämä on näkynyt myös suomidubbien ääninäyttelijävalinnoissa.
Mutta niin, dubit vastaan alkuperäisäänet. Mikä puhuu originaaliäänien puolesta? Ensinnäkin se, että hahmo ja ääninäyttelijä liittyvät toisiina saumattomasti. Ääninäyttelijät valitaan hahmoille jo ennen animoinnin aloittamista, ja heidän ilmeitään ja eleitään tarkkaillaan animointivaihessa. Huulisynkka menee kohdilleen eikä originaaliäännittäjien tarvitse tuskailla käännöksen kanssa. On mielestäni perusteltua sanoa, että originaaliäänet (täällä käsitellyssä animaatiossa lähes poikkeuksetta siis englannkielinen versio) ovat elokuvan kontekstissa jokseenkin luonnollisempia kuin jälkiäänitetyt, sillä hahmon ääni on kulkenut tämn mukana hahmon luonnin eri vaiheissa.
Mielestäni tämä "luonnollisuus" ei kuitenkaan tarkoita ettäkö alkuperäinen äänivalinta olisi aina hyvä ja toimiva. Nykyään äänirooleihin valitaan helposti pelkän nimen takia, eikä tämä aina edes tarkoita että kyseessä olisi jotenkin etevä näyttelijä. Alkuperäisäänien tekijät eivät mitenkään ole teknisesti ylivertaisia muihin näyttelijöihin verrattuna, vaikka yleensä rooleihin valitaan alansa ammattilaisia. Jälkiäänittäjäksi saatetaan aivan hyvin valita taitavampi näyttelijä. Toisaalta englanninkielisten produktioiden puolesta puhuu verrattuna esimerkiksi suomenkielisiin myös se, että valittavia näyttelijöitä on rutkasti enemmän. Mutta kuten jo edellä mainittiin, joissain maissa ääninäyttelijöinä toimivat henkilöt ovat sellaisia, jotka ovat erikoistuneet nimenomaan jälkiäänitykseen.
Oma argumenttini keskusteluun kuitenkin on, että dubbaamisen "hyvyydessä" on vain tiettyyn pisteeseen asti kyse teknisistä asioista. Omasta mielestäni kyseessä on enemän yksilön psykologiset tekijät. Esimerkiksi itse olen taipuvainen pitämään eniten dubista, jolla satun näkemään elokuvan ensimmäiseksi. Kutsun ilmiötä "leimautumiseksi", korva tottuu johonkin ääniin ja muihin se suhtautuu armottomasti kriittisemmin. Varsinkin jos näen elokuvan joillain äänillä useamman kerran peräkkäin tuntuu toisen dubbauksen katsominen helposti omituiselta ja vieraalta. Ei tule mieleeni yhtäkään kertaa jolloin olisin todennut jonkun olevan parempi joillain muilla äänillä kuin niillä, joilla näin elokuvan ensiksi. En väitä, että kaikki ihmiset ajattelisivat samalla tavalla, mutta veikkaisin että tunnearvo painaa aika monella katsojalla heidän valitessaan ääniversiota elokuvalle.
Miksi englantia osaava aikuinen (kuten vaikka minä) valitsee mielummin jälkiäänityksen kuin alkuperäisäänet? Itselleni se, että hahmot puhuvat omaa kieltä, on tärkeää. Se auttaa minua syventymään tarinaan ja myös huumori toimii usein paremmin omalla kielellä. Kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi englantia, vaan siitä että koen viestien välittyvän paremmin omalla äidinkielelläni. Väitteet, että suomenkielinen jälkiäänitys ei pysty tavoittamaan alkuperäisen tunnetasoa on omasta mielestäni täyttä höpölöpöä. Lisäksi hahmojen suomalainen puhetapa ja artikulaatio tuntuu usein kotoisammalta kuin englanninkielinen puhe, jonka vivahteita, artikulaatiota ja murretasoja en pysty ei-natiivina täysin tavoittamaan.
Sanoisin myös, että osasyy miksi originaaliäänien vakaimmat kannattajat suhtautuvat niin ylettömän kielteisesti dubbauksiin ja pitävät niitä lähinnä koomisina tai noloina ei johdu ainoastaan leimautumisesta vaan heidän ajatteluaan värittävät myös ennakkoasenteet. Jos suhtautuu johonkin jo valmiiksi että sen on oltava huono, eikö se sitten todennäköisemmin myös tunnu huonolta? En väitä etteikö originaaliäänet voi tutua kenestäkään paremmilta kuin oman kielinen dubbi, mutta joidenkin ihmisten ehdottomuus antaa helposti ymmärtää että takana on vakaa uskomus siitä, ettei dubbi voi olla hyvä tai viihdyttää muita kuin lapsia.
Niin tai näin, olemme onnekkaita sillä jokainen voi nykyään valita DVD:ltään tai Blu-Rayltaan millä kielellä haluaa animaatioelokuvansa katsoa, ja ainakin isommissa kaupungeissa tämä vaihtoehto on myös elokuvateatterissa käydessä. Itse aion kuitenkin todeta, että (alkuperäisiä väheksymättä) pidän usein suomenkielisistä dubeista ja katson niitä oikein mielelläni. Afurekon haastatteluja lukemalla itse kukin saa kyllä selville, että vaikkei suomidubista pitäisikään niin niiden tekijät kyllä laittavat itsensä likoon!
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Ajatuksia: Prinsessa Ruusunen (1959)
Prinsessa Ruusunen kuuluu niihin (varsin
harvoihin) Disneyn klassikoihin jotka omistin
pienenä videolla. En ole nähnyt elokuvaa yli
kymmeneen vuoteen, ja kertaus tästä ikonisesta
klassikosta olikin paikallaan. Päällimmäisenä
elokuvasta oli - tutun tarinan ohella -
muistoissa jotkin valikoidut kohtaukset, kuten
kohtaus jossa Aurora pistää sormensa rukkiin sekä kohtaus
jossa haltiattaret muuttavat nuolisateen
kukkasiksi. "Yhteisen historian" vuoksi elokuvalla onkin minulle tiettyä tunnearvoa, vaikka en ollutkaan hänyt sitä vuosiin. Nytkin katselusta tuli pienet nostalgivibat!
Yli viidenkymmenen vuoden jälkeen Prinsessa Ruususen animaatio voi vaikuttaa hieman aikansa eläneeltä. Tämä ei kuitenkaan vähennä elokuvan visuaalista näyttävyyttä. Disney on tehnyt elokuvassa kiintoisia visuaalisia ratkaisuja, kuten nähdään vaikkapa kohtauksessa, jossa haltiatarkummit antavat lahjansa pienelle Auroralle. Sellaisia klassisen musiikin täyttämiä kosmisia fiilistelypläjäyksiä ei taidetakaan edes nähdä muissa Disneyn elokuvissa. Yleisestikin elokuvan visuaalinen ilme miellyttää itseäni kovin, värit ovat kirkkaita ja keskiaikainen maailma näyttää hienolta. En yhtään ihmettele että tätä pidetään visuaalisesti onnistuneimpana Disneyn elokuvana!
Tarina sen sijaan ei ole Ruususessa aivan niin vahva ja loppuunsa hiottu kuin joissain uudemmissa klassikoissa, mutta siinä on tehty paljon onnistuneita ratkaisuja. Positiivista on elokuvassa sidekick-hahmojen pudottaminen minimiin. Jos Pahattaren palvelijoita ei lasketa, ainoaksi sidekick-hahmoksi voisi nimetä vain Phillipin Simson-hevosen. Sidekick-hahmoille tyypillinen touhottaminen on siirtynyt Ruususessa kolmelle Haltiatarkummille, jotka ovat kuitenkin täysin kokonaisvaltaisia, juonen kannalta olennaisia hahmoja. Itse asiassa Prinsessa Ruususen tarina on rakennettu jännittävällä tavalla yhden päivän eli Ruususen kuudennentoista syntymäpäivän ympärille. Katsoja tietää, että Ruususen päälle on langetettu kirous joka toteutuisi tänä päivänä, mutta juoni ei kulje itsestään selvän lineaarisesti kohti tätä tapahtumaa vaan tuntuu lähestyvän sitä monesta suunnasta: haltiattarien juhlavalmistelut, Phillipin ja Ruususen tapaaminen, kuninkaiden avioliittopuheet ja Pahattaren juonittelu kietoutuvat tämän tapahtuman ympärille. Rakenne tekee tarinan alusta hieman haparoivan, mutta elokuvan loppu sitoo kaiken nätiksi paketiksi.
Tarinan nimikkohenkilö, Prinsessa Aurora eli
Ruusunen ei ole tarinan yksiselitteinen
päähenkilö, mutta hän ei myöskään ole aivan
täysin vain juonenkulun väline vaan hän
haaveilee elokuvassa rakkaudesta ja tapaakin
Prinssi Phillipin metsässä pyöriessään.
Nykyaikaisen katsojan mielestä Ruusunen on
kuitenkin turhan passiivinen ja muiden tahtoon
alistuva: epämieluisaan pakkoavioliittoonkin
hän suhtautuu itkemällä ja angstaamalla (vrt.
Prinssi Phillipin yritys suostutella isänsä ja
dramaattinen lähtö linnasta), eikä kohtalokkaaseen
rukkiepisodiinkaan liity hänen omaa tahtoansa
millään tavalla. Olisi melkein tarkempaa sanoa,
että Ruusunen on tarinan keskushenkilö: hänestä
ja hänen syntymäpäivästään puhutaan jatkuvasti.
Prinssi Phillip on edeltäviin Lumikin ja Tuhkimon prinsseihin verrattuna ilmeikäs ja persoonallinen, vaikka jääkin nykyajan Disney- sankareihin verrattuna yhä ohueksi. Hänellä on kuitenkin myös huumorintajua, ja perinteiseen prinssinrooliinsa nähden ihan hyvä hahmo. Hän ja Aurora jäävät suurelti vaille hahmokehitystä, joka toisaalta ei ole kovin olennaista Ruususen kaltaisessa elokuvassa. On kuitenkin mukavaa, ettei Phillip selviä esteistä vain omilla uljailla prinssiominaisuuksillaan vaan hänellä on apunaan Haltiattaret jotka toivon mukaan pitävät elokuvan kiivaimmat feministiarvostelijat aisoissaan. (Prinsessa Ruusunen taitaa olla ainoa Disneyn elokuva joka ei läpäise käänteistä Bechdelin testiä) Haltiattarille Flooralle, Faunalle ja Ilomielelle on annettu mukavasti roolia ja persoonaa mutta he eivät missään vaiheessa varasta show'ta muilta hahmoilta.
Elokuvassa on joitakin todella hienoja kohtauksia, jotka ovat jääneet mieleeni jo pikkutyttönä ja lumosivat edelleen. Kohtaukset, joissa Pahatar esiintyy, ovat kyseisen pahiksen karismaa kunnioittaen asianmukaisesti vaikuttavia, parhaimpana toki Ruususen ja rukin kohtaaminen. Vihreän värin käyttäminen pahiksen tehoste on muuten asia, joka toistuu useissa muissakin Disneyn elokuvissa (vrt. Pieni Merenneito, Leijonakuningas, Prinsessa ja Sammakko). Myös Prinssi Phillipin pako linnasta oli tyylikäs kukkasateineen ja sateenkaarineen. Lopun valssikohtaus on myös vailla vertaa!
Prinsessa Ruusunen ei ole musikaalielokuva mutta siinä esiintyy joitakin kuoron ja Ruususen sekä Phillipin laulamia lauluja. Laulut on sovitettu Tsaikovskin baletista joka toimii myös elokuvan scorena. Laulut ovat hyviä ja sopivat erinomaisesti elokuvan kontekstiin. Lisäksi Ruususen laulut ovat kestäneet mielestäni paremmin aikaa kuin esimerkiksi Miekka Kivessä tai Kaunotar ja Kulkuri- elokuvien laulut, jotka tuntuvat ainakin itselleni armottoman vanhahtavilta. Balettisävellyksen käyttö toimii kaiken kaikkiaan elokuvassa hyvin ja Ruususessa taustamusiikin vaikutus tuntuukin hieman toisella tavalla kuin monissa muissa animaatioelokuvissa.
Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka erityisesti Prinsessa Ruusunen on monille vähemmän animaatiota katselleille muodostunut "Disney- elokuvan prototyypiksi" tai ainakin "prinsessaelokuvan prototyypiksi". Esimerkiksi stereotypia "tyypillisessä prinsessaelokuvassa prinssi/joku muu mieshenkilö pelastaa prinsessan" liittyy mielestäni selkeästi Ruusus-mielikuvaan. Ironista sinänsä, ettei mielestäni oikeastaa Disneyn elokuvista yksikään mukaile Ruususta, eikä Ruususessa esiintyviä "prinsessatropeja" edes esiinny mitenkään mahdottomasti enää 30 vuotta elokuvan jälkeen kun Disney palasi prinsessasatujen tekoon. Ehkäpä juuri tämä 30 vuoden prinsessattomuus on syy miksi nimenomaan Ruususesta ja hänen tarinastaan muodostui Disney-prinsessan arkkityyppi.
Päällisin osin Prinsessa Ruusunen on ajaton klassikko, joka kestää hienosti aikaa. Juoni on alussa haparoiva eikä Ruususen itsensä henkilö riitä kannattelemaan elokuvaa, mutta muut hahmot ja tarinan pikku hiljaa lisääntyvä jännite ja hienot kohtaukset tekevät elokuvasta miellyttävän ja kiinnostavan seurata. Kaiken kruunaa elokuvan loistava visuaalinen puoli. Ei ehdotonta fanityttöilymateriaalia itselleni, mutta oikein hyvä elokuva näin muuten.
Yli viidenkymmenen vuoden jälkeen Prinsessa Ruususen animaatio voi vaikuttaa hieman aikansa eläneeltä. Tämä ei kuitenkaan vähennä elokuvan visuaalista näyttävyyttä. Disney on tehnyt elokuvassa kiintoisia visuaalisia ratkaisuja, kuten nähdään vaikkapa kohtauksessa, jossa haltiatarkummit antavat lahjansa pienelle Auroralle. Sellaisia klassisen musiikin täyttämiä kosmisia fiilistelypläjäyksiä ei taidetakaan edes nähdä muissa Disneyn elokuvissa. Yleisestikin elokuvan visuaalinen ilme miellyttää itseäni kovin, värit ovat kirkkaita ja keskiaikainen maailma näyttää hienolta. En yhtään ihmettele että tätä pidetään visuaalisesti onnistuneimpana Disneyn elokuvana!
Tarina sen sijaan ei ole Ruususessa aivan niin vahva ja loppuunsa hiottu kuin joissain uudemmissa klassikoissa, mutta siinä on tehty paljon onnistuneita ratkaisuja. Positiivista on elokuvassa sidekick-hahmojen pudottaminen minimiin. Jos Pahattaren palvelijoita ei lasketa, ainoaksi sidekick-hahmoksi voisi nimetä vain Phillipin Simson-hevosen. Sidekick-hahmoille tyypillinen touhottaminen on siirtynyt Ruususessa kolmelle Haltiatarkummille, jotka ovat kuitenkin täysin kokonaisvaltaisia, juonen kannalta olennaisia hahmoja. Itse asiassa Prinsessa Ruususen tarina on rakennettu jännittävällä tavalla yhden päivän eli Ruususen kuudennentoista syntymäpäivän ympärille. Katsoja tietää, että Ruususen päälle on langetettu kirous joka toteutuisi tänä päivänä, mutta juoni ei kulje itsestään selvän lineaarisesti kohti tätä tapahtumaa vaan tuntuu lähestyvän sitä monesta suunnasta: haltiattarien juhlavalmistelut, Phillipin ja Ruususen tapaaminen, kuninkaiden avioliittopuheet ja Pahattaren juonittelu kietoutuvat tämän tapahtuman ympärille. Rakenne tekee tarinan alusta hieman haparoivan, mutta elokuvan loppu sitoo kaiken nätiksi paketiksi.
 |
| Prinssi Phillip arvostaa |
Prinssi Phillip on edeltäviin Lumikin ja Tuhkimon prinsseihin verrattuna ilmeikäs ja persoonallinen, vaikka jääkin nykyajan Disney- sankareihin verrattuna yhä ohueksi. Hänellä on kuitenkin myös huumorintajua, ja perinteiseen prinssinrooliinsa nähden ihan hyvä hahmo. Hän ja Aurora jäävät suurelti vaille hahmokehitystä, joka toisaalta ei ole kovin olennaista Ruususen kaltaisessa elokuvassa. On kuitenkin mukavaa, ettei Phillip selviä esteistä vain omilla uljailla prinssiominaisuuksillaan vaan hänellä on apunaan Haltiattaret jotka toivon mukaan pitävät elokuvan kiivaimmat feministiarvostelijat aisoissaan. (Prinsessa Ruusunen taitaa olla ainoa Disneyn elokuva joka ei läpäise käänteistä Bechdelin testiä) Haltiattarille Flooralle, Faunalle ja Ilomielelle on annettu mukavasti roolia ja persoonaa mutta he eivät missään vaiheessa varasta show'ta muilta hahmoilta.
Elokuvassa on joitakin todella hienoja kohtauksia, jotka ovat jääneet mieleeni jo pikkutyttönä ja lumosivat edelleen. Kohtaukset, joissa Pahatar esiintyy, ovat kyseisen pahiksen karismaa kunnioittaen asianmukaisesti vaikuttavia, parhaimpana toki Ruususen ja rukin kohtaaminen. Vihreän värin käyttäminen pahiksen tehoste on muuten asia, joka toistuu useissa muissakin Disneyn elokuvissa (vrt. Pieni Merenneito, Leijonakuningas, Prinsessa ja Sammakko). Myös Prinssi Phillipin pako linnasta oli tyylikäs kukkasateineen ja sateenkaarineen. Lopun valssikohtaus on myös vailla vertaa!
Prinsessa Ruusunen ei ole musikaalielokuva mutta siinä esiintyy joitakin kuoron ja Ruususen sekä Phillipin laulamia lauluja. Laulut on sovitettu Tsaikovskin baletista joka toimii myös elokuvan scorena. Laulut ovat hyviä ja sopivat erinomaisesti elokuvan kontekstiin. Lisäksi Ruususen laulut ovat kestäneet mielestäni paremmin aikaa kuin esimerkiksi Miekka Kivessä tai Kaunotar ja Kulkuri- elokuvien laulut, jotka tuntuvat ainakin itselleni armottoman vanhahtavilta. Balettisävellyksen käyttö toimii kaiken kaikkiaan elokuvassa hyvin ja Ruususessa taustamusiikin vaikutus tuntuukin hieman toisella tavalla kuin monissa muissa animaatioelokuvissa.
Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka erityisesti Prinsessa Ruusunen on monille vähemmän animaatiota katselleille muodostunut "Disney- elokuvan prototyypiksi" tai ainakin "prinsessaelokuvan prototyypiksi". Esimerkiksi stereotypia "tyypillisessä prinsessaelokuvassa prinssi/joku muu mieshenkilö pelastaa prinsessan" liittyy mielestäni selkeästi Ruusus-mielikuvaan. Ironista sinänsä, ettei mielestäni oikeastaa Disneyn elokuvista yksikään mukaile Ruususta, eikä Ruususessa esiintyviä "prinsessatropeja" edes esiinny mitenkään mahdottomasti enää 30 vuotta elokuvan jälkeen kun Disney palasi prinsessasatujen tekoon. Ehkäpä juuri tämä 30 vuoden prinsessattomuus on syy miksi nimenomaan Ruususesta ja hänen tarinastaan muodostui Disney-prinsessan arkkityyppi.
Päällisin osin Prinsessa Ruusunen on ajaton klassikko, joka kestää hienosti aikaa. Juoni on alussa haparoiva eikä Ruususen itsensä henkilö riitä kannattelemaan elokuvaa, mutta muut hahmot ja tarinan pikku hiljaa lisääntyvä jännite ja hienot kohtaukset tekevät elokuvasta miellyttävän ja kiinnostavan seurata. Kaiken kruunaa elokuvan loistava visuaalinen puoli. Ei ehdotonta fanityttöilymateriaalia itselleni, mutta oikein hyvä elokuva näin muuten.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Ensisilmäyksellä: Spirit - Villi ja vapaa (2002)
"Toisinaan hevosen on tehtävä se mikä hevosen on tehtävä"
Nykyaikana popkulttuuriviitteistään, humoristisesta otteestaan ja antropomorfisista eläinhahmoistaan tunnettua DreamWorksia tuskin uskoisi Spiritin tekijäksi. Ylipäätään vertailukohdetta realistiselle ja draamaa painottavalle eläintarina Spiritille on haastavaaa löytää länsimaisen valtavirta-animaation joukosta. Itselleni ensimmäisenä tulisi ehkä mieleen Disneyn Bambi, vaikka tämäkin elokuva jää tyyliltään ja tematiikaltaan kauas Spiritistä. Ei siis liene epäilystäkään siitä, etteikö Spiritin kanssa olisi otettu riskejä: elokuvasta ei oikeastaan löydy sellaista lapsikatsojien kalastelua mikä on esimerkiksi ollut kilpailevalle studiolle Disneylle tyypillistä. Toisaalta Dreamworksin tyyli vuosituhannen vaihteen aikoihin olikin hyvin kunniahimoinen, ja siinä mielessä Spirit edusta mallikkaasti studiotaan.
Omat ennakkodotukseni Spiritistä tiivistynevät kahteen pointtiin: tietoon,että elokuvassa on mahtavat musiikit ja ystäväni aika legendaariseksikin muodostuneeseen kommenttiin "mä en tykkää Spiritistä, se on ihan dokumentti kun ei ne hevoset ees puhu". Alkuun tuleekin helposti mietittyä, miten toimii elokuva jossa päähenkilöllä ei oikeastaan ole minkäänlaista dialogia. Itse olin jo WALL-E:n myötä oppinut että tällainen voi toimia oikein hyvin, ja lisäksi Spirit itse toimii elokuvan kertojana, joten opimme ihan oikeasti jotain hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Joitakin katsojia jatkuva narraatio voi ärsyttää, mutta itse pidin tätä raikkaana ratkaisuna. Myös elokuvan musiikki toimii vahvana kerronnan keinona.
Toki Spiritissä ja muissakin hevosissa on ihmismäisiä piirteitä (kuvitella, näillä hepoilla on kulmakarvat!), mutta suurilta osin Spirit on hyvin hevosmainen villihevonen, laumansa johtaja joka joutuu ihmisten kaappaamaksi. Draaman kaari on Spiritissä kiintoisan aaltoileva: kliimaksikohtia on leffassa useampi, kun pahimman luulee olevan jo ohi, seuraava koetus on jo edessä. Tämä on poikkeuksellista animaatioissa, jotka ovat näyteltyjä elokuvia rutkasti lyhyempiä ja näin ollen draamanrakennuksessa turvataan yleensä simppeleihin ratkaisun. Spirit on jopa animaatioelokuvaksi lyhyehkö: perinteisen puolentoista tunnin sijasta kokonaiskesto on kymmenisen minuuttia lyhyempi, ja viimeiset 10 minuuttia koostuvat muutenkin lopputeksteistä. Tästä huolimatta elokuvan rakenne toimii, eikä jää pelkäksi toimintapläjäykseksi yksi toisensa jälkeen. Spirit saa mukavasti hahmokehitystäkin matkalla.
Animaatio ei Spiritissä ole aivan samaa tasoa kuin esimerkiksi Disneyn klassikoissa, mutta kyllä sitä mielellään katselee. Animaattorien paukut on selvästi laitettu hevosiin, joiden animoiminen onkin haastavaa, ja ilmekkäät hepat liikkuvat oikein kauniisti. Ihmishahmot jäävät jokseenkin vähemmälle huomiolle (katsoinko väärin että Spiritin ja intiaanipoika Pikku Puron kokosuhde vaihtelee aika-ajoin leffan aikana?). Taustat ovat varsin jännittävä yhdistelmä maalattuja taustoja ja tietokoneanimoituja maisemia, joiden kontrasti kyllä välillä pistää silmään. Hahmot ovat käsinpiirrettyjä mutta heidän liikkeissään näkyy tietokoneen selkeä vaikutus, niin kuin muissakin Dreamworksin piirretyissä elokuvissa.
Alkuun Spirit vaikuttaa vähän huolestuttavankin uljaalta ja rohkealta, jopa ärsyttävissä määrin täydelliseltä päähenkilöltä. Onneksi Spiritin villeys ja vapaus eivät jää hänen persoonallisuutensa ainoiksi ominaisuuksiksi, vaan hän joutuu toisinaa tekemään myönnytyksiä muille hahmoille, ja hän alkaa intiaanileirissä oleskellessaan jopa ymmärtää ihmisten kanssa symbioosissa eläviä hevosia. Spiritin ja Sade-tamman romanssi oli onnistunut juonikuvio, sillä se ei ole vain turhaa täytettä, vaan se oikeasti kertoo Spiritin kehityksestä hahmona. Myös Pikku Puron ja Spiritin ystävyys oli oikein hellyyttävää ja sekin oli kiintoisasti rakennettu, hahmojen lajierot sun muut on hyvin otettu huomioon. Plussaa elokuva saa myös vähemmän mustavalkoisesta hyvä-paha asettelusta. Kohtaus, jossa Spiritiä ja Pikku Puroa jahdannut Eversti päästää kaksikon menemään omasta vapaasta tahdostaan, on ehkä elokuvan hienoin.
En liene aivan väärässä sanoessani, että Spiritin kohdeyleisöön kuuluvat erityisesti hevosista kiinnostuneet tytöt ja pojat (lasken itsenikin tähän ryhmään, harrastin ridausta seitsemisen vuotta), ja joiltakin "heppaleffakliseltä" ei olla vältytty. Itselleni pisti näistä silmään vapauden ihailu ja Se Mahtava Hyppy. Mutta mitäpä tuosta, amerikkalaisessa valtavirta-animaatiossa koirat ja kissat ovat saaneet omia elokuviaan useampiakin, mutta Spirit yksin saa olla puolustamassa heppojen kunniaa. Pidettäköön häntä siis enemmän suunnannäyttäjänä kuin kliseiden toisintajana. Ja ovathan Spiritin teemat koskettavia ja hienoja, ei siitä ylitse pääse.
Sitten se musiikki. Scoresta vastaa Hans Zimmer, ja tyyli onkin Zimmerille tutun eeppistä. En ehkä rakasta taustamusia yhtä paljon kuin Leijonakuninkaan ikonista scorea, mutta nautin silti. Laulut on rustannut Bryan Adams, josta itse kyllä pidän noin muutenkin muusikkona. Suomidubissa Riki Sorsa vetää biisit oikein mallikkaasti, ja pidän hänen versioistaan melkeinpä enemmänkin kuin alkuperäisistä, Sorsan tulkinnoissa on jotain alkukantaista voimaa. Parissa biisissä, kuten "Et mua saa" ja "Tapellaan vaan" kuuluu selkeä rock-meininki, loput laulut ovat rauhallisempaa fiilistelyä. Laulujen pääasiallinen tarkoitus on tukea elokuvan kerrontaa, ja ne kuvastavat Spiritin tunteita ja ajatuksia. Pidän kovasti ratkaisusta korvata puhe tällä tavalla, erityisesti koska laulut ovat hyviä. Itse asiassa lopussa soiva "Tuulten tie" on mielestäni ehkä paras animaatiokappale koskaan.
Ei ole yllätys ettei Spiritistä koskaan tullut yleisöjen suosikkia, sillä eläimellinen Spirit ei onnistu ehkä nostattamaan vanhemman yleisön kaipaamia suuria tunteita eikä elokuvan tyyli välttämättä vetoa pienempiinkään katsojiin. Eläimet eivät liiemmin söpöile eikä elokuva ole kovin humoristinenkaan. Joku voisi pitää Spiritiä tylsänäkin elokuvana. Itseäni kuitenkin viehättää elokuvan rohkeat valinnat sekä ajaton musiikki ja teemat. Spiritin laukatessa aavalla preerialla tulee katsojalle itselleenkin vapauden kokemus.
Nykyaikana popkulttuuriviitteistään, humoristisesta otteestaan ja antropomorfisista eläinhahmoistaan tunnettua DreamWorksia tuskin uskoisi Spiritin tekijäksi. Ylipäätään vertailukohdetta realistiselle ja draamaa painottavalle eläintarina Spiritille on haastavaaa löytää länsimaisen valtavirta-animaation joukosta. Itselleni ensimmäisenä tulisi ehkä mieleen Disneyn Bambi, vaikka tämäkin elokuva jää tyyliltään ja tematiikaltaan kauas Spiritistä. Ei siis liene epäilystäkään siitä, etteikö Spiritin kanssa olisi otettu riskejä: elokuvasta ei oikeastaan löydy sellaista lapsikatsojien kalastelua mikä on esimerkiksi ollut kilpailevalle studiolle Disneylle tyypillistä. Toisaalta Dreamworksin tyyli vuosituhannen vaihteen aikoihin olikin hyvin kunniahimoinen, ja siinä mielessä Spirit edusta mallikkaasti studiotaan.
Omat ennakkodotukseni Spiritistä tiivistynevät kahteen pointtiin: tietoon,että elokuvassa on mahtavat musiikit ja ystäväni aika legendaariseksikin muodostuneeseen kommenttiin "mä en tykkää Spiritistä, se on ihan dokumentti kun ei ne hevoset ees puhu". Alkuun tuleekin helposti mietittyä, miten toimii elokuva jossa päähenkilöllä ei oikeastaan ole minkäänlaista dialogia. Itse olin jo WALL-E:n myötä oppinut että tällainen voi toimia oikein hyvin, ja lisäksi Spirit itse toimii elokuvan kertojana, joten opimme ihan oikeasti jotain hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Joitakin katsojia jatkuva narraatio voi ärsyttää, mutta itse pidin tätä raikkaana ratkaisuna. Myös elokuvan musiikki toimii vahvana kerronnan keinona.
Toki Spiritissä ja muissakin hevosissa on ihmismäisiä piirteitä (kuvitella, näillä hepoilla on kulmakarvat!), mutta suurilta osin Spirit on hyvin hevosmainen villihevonen, laumansa johtaja joka joutuu ihmisten kaappaamaksi. Draaman kaari on Spiritissä kiintoisan aaltoileva: kliimaksikohtia on leffassa useampi, kun pahimman luulee olevan jo ohi, seuraava koetus on jo edessä. Tämä on poikkeuksellista animaatioissa, jotka ovat näyteltyjä elokuvia rutkasti lyhyempiä ja näin ollen draamanrakennuksessa turvataan yleensä simppeleihin ratkaisun. Spirit on jopa animaatioelokuvaksi lyhyehkö: perinteisen puolentoista tunnin sijasta kokonaiskesto on kymmenisen minuuttia lyhyempi, ja viimeiset 10 minuuttia koostuvat muutenkin lopputeksteistä. Tästä huolimatta elokuvan rakenne toimii, eikä jää pelkäksi toimintapläjäykseksi yksi toisensa jälkeen. Spirit saa mukavasti hahmokehitystäkin matkalla.
Animaatio ei Spiritissä ole aivan samaa tasoa kuin esimerkiksi Disneyn klassikoissa, mutta kyllä sitä mielellään katselee. Animaattorien paukut on selvästi laitettu hevosiin, joiden animoiminen onkin haastavaa, ja ilmekkäät hepat liikkuvat oikein kauniisti. Ihmishahmot jäävät jokseenkin vähemmälle huomiolle (katsoinko väärin että Spiritin ja intiaanipoika Pikku Puron kokosuhde vaihtelee aika-ajoin leffan aikana?). Taustat ovat varsin jännittävä yhdistelmä maalattuja taustoja ja tietokoneanimoituja maisemia, joiden kontrasti kyllä välillä pistää silmään. Hahmot ovat käsinpiirrettyjä mutta heidän liikkeissään näkyy tietokoneen selkeä vaikutus, niin kuin muissakin Dreamworksin piirretyissä elokuvissa.
 |
| Veikeä pikku Spirit. |
Alkuun Spirit vaikuttaa vähän huolestuttavankin uljaalta ja rohkealta, jopa ärsyttävissä määrin täydelliseltä päähenkilöltä. Onneksi Spiritin villeys ja vapaus eivät jää hänen persoonallisuutensa ainoiksi ominaisuuksiksi, vaan hän joutuu toisinaa tekemään myönnytyksiä muille hahmoille, ja hän alkaa intiaanileirissä oleskellessaan jopa ymmärtää ihmisten kanssa symbioosissa eläviä hevosia. Spiritin ja Sade-tamman romanssi oli onnistunut juonikuvio, sillä se ei ole vain turhaa täytettä, vaan se oikeasti kertoo Spiritin kehityksestä hahmona. Myös Pikku Puron ja Spiritin ystävyys oli oikein hellyyttävää ja sekin oli kiintoisasti rakennettu, hahmojen lajierot sun muut on hyvin otettu huomioon. Plussaa elokuva saa myös vähemmän mustavalkoisesta hyvä-paha asettelusta. Kohtaus, jossa Spiritiä ja Pikku Puroa jahdannut Eversti päästää kaksikon menemään omasta vapaasta tahdostaan, on ehkä elokuvan hienoin.
En liene aivan väärässä sanoessani, että Spiritin kohdeyleisöön kuuluvat erityisesti hevosista kiinnostuneet tytöt ja pojat (lasken itsenikin tähän ryhmään, harrastin ridausta seitsemisen vuotta), ja joiltakin "heppaleffakliseltä" ei olla vältytty. Itselleni pisti näistä silmään vapauden ihailu ja Se Mahtava Hyppy. Mutta mitäpä tuosta, amerikkalaisessa valtavirta-animaatiossa koirat ja kissat ovat saaneet omia elokuviaan useampiakin, mutta Spirit yksin saa olla puolustamassa heppojen kunniaa. Pidettäköön häntä siis enemmän suunnannäyttäjänä kuin kliseiden toisintajana. Ja ovathan Spiritin teemat koskettavia ja hienoja, ei siitä ylitse pääse.
Sitten se musiikki. Scoresta vastaa Hans Zimmer, ja tyyli onkin Zimmerille tutun eeppistä. En ehkä rakasta taustamusia yhtä paljon kuin Leijonakuninkaan ikonista scorea, mutta nautin silti. Laulut on rustannut Bryan Adams, josta itse kyllä pidän noin muutenkin muusikkona. Suomidubissa Riki Sorsa vetää biisit oikein mallikkaasti, ja pidän hänen versioistaan melkeinpä enemmänkin kuin alkuperäisistä, Sorsan tulkinnoissa on jotain alkukantaista voimaa. Parissa biisissä, kuten "Et mua saa" ja "Tapellaan vaan" kuuluu selkeä rock-meininki, loput laulut ovat rauhallisempaa fiilistelyä. Laulujen pääasiallinen tarkoitus on tukea elokuvan kerrontaa, ja ne kuvastavat Spiritin tunteita ja ajatuksia. Pidän kovasti ratkaisusta korvata puhe tällä tavalla, erityisesti koska laulut ovat hyviä. Itse asiassa lopussa soiva "Tuulten tie" on mielestäni ehkä paras animaatiokappale koskaan.
Ei ole yllätys ettei Spiritistä koskaan tullut yleisöjen suosikkia, sillä eläimellinen Spirit ei onnistu ehkä nostattamaan vanhemman yleisön kaipaamia suuria tunteita eikä elokuvan tyyli välttämättä vetoa pienempiinkään katsojiin. Eläimet eivät liiemmin söpöile eikä elokuva ole kovin humoristinenkaan. Joku voisi pitää Spiritiä tylsänäkin elokuvana. Itseäni kuitenkin viehättää elokuvan rohkeat valinnat sekä ajaton musiikki ja teemat. Spiritin laukatessa aavalla preerialla tulee katsojalle itselleenkin vapauden kokemus.
torstai 6. helmikuuta 2014
Ajatuksia: Urhea (2012)
"I am Merida, the firstborn of clan DuBroch."
Pixarin Urhea on monin tavoin "outo lintu" studion elokuvien joukossa: studiolle tyypillisen yht'aikaa mielikuvituksellisen ja realistisen maailman yhdistelyn sijaan Urhea on monin tavoin satuelokuva, miljööltään ja premissiltään paljolti Disney-elokuvaa muistuttava. Piinkovaan Disneyn klassikoiden faniin Urhea ei silti aivan välttämättä uppoa kuin häkä: mielestäni se on sisällöltään monin tavoin psykologisempi kuin perinteiset Disneyn prinsessaelokuvat, ja muistuttaa tematiikaltaan parjattuja 2000-luvun elokuvia.
Urhean päähenkilönä seikkailee skotlantilainen villikkoprinsessa Merida. Hän on piristävän realistinen verrattuna moneen muuhun pikkuvanhaan prinsessaan: hän käyttäytyy ja ajattelee kuin kuka tahansa teini-ikäinen. Merida ei koe prinsessan roolia ja velvollisuuksia itselleen sopiviksi, ja kun äiti haluaa vielä saada hänet järjestettyyn avioliittoon, päättää hän kääntyä noidan puoleen saadakseen äitinsä pään kääntymään. Noidan taika kuitenkin muuttaa äidin karhuksi, ja Meridan on löydettävä keino saada taika purettua. Elokuvan perusristiriita on kiintoisa: Merida haluaa langettaa äitinsä päälle taian puhtaasti itsekkäästä halusta saada tämä muuttamaan mielensä. Hän ei alkuun kykene hahmottamaan omia motivejaan ja tekojaan: hän syyllistää äidin muodonmuutoksesta noitaa eikä suinkaan itseään. Elokuvan aikana Merida kuitenkin kasvaa ymmärtämään, ettei yksilö voi aina asettaa omaa hyväänsä muiden edelle. Myös karhun muotoon muuttunut Elinor-äiti kasvaa ymmärtämään paremmin nuorta tytärtään, mutta hänen hahmokehityksensä ei ole juonen kannalta aivan yhtä olennainen.
Urhea on siis pääosin hyvin hahmovetoinen elokuva, ja sen vuoksi juoni saattaa vaikuttaa puutteelliselta. Draaman kaari ei tunnu rakentuvan aukottomasti ja elokuvassa on vähän liikaakin turhaa kohkausta. Skottiklaanien kiristyvät välit luomassa lisädraama ei oikein toimi kokonaisjuonen kannalta, vaikka se toisaalta liittää elokuvan nykyhetken taustalla vaikuttavaan legendaan prinssistä, jonka itsekkyys ajaa valtakunnan tuhoon. Nyt klaanien erimielisyydet kuitenkin jäävät irtonaiseksi elokuvan keskittyessä pääosin Meridan ja Elinorin välehin.
Tematiikkaa ei ainakaan voisi luonnehtia moneen kertaan animaatiossa nähdyksi: äidin ja tyttären suhdetta ei puida turhan usein valtavirran animaatiorainoissa, ja myös yksilön ja yhteisön toiveiden ristiriita on diippiä kamaa. Harmi vain, että näitä kahta ei saada aivan täydellisesti sidottua toisiinsa, mutta tyydyttävästi kuitenkin. Jälkimmäistä teemaa vahvistaa myös taustalla kummitteleva kertomus vallanhaluisesta prinssistä, josta tuli paha Mor'du-karhu. Mielestäni kuvio, jossa Meridan teko toisintaa itsekkään prinssin tekoa, korostaa hyvin Meridan naiiviutta ja kykyä olla näkemättä tekojensa seurauksia ja lopulta se auttaa häntä näkemään aiheuttamansa kauheudet.
Urheaa ei ole vaikea verrata Karhuveljeni Kodaan: kummatkin ovat menneisyyteen sijoittuvia tarinoita karhuksi muuttuvasta ihmisestä, ja niissä perhesiteet ova keskiössä. Elokuvissa toistetaan jopa sama repliikki "Anteeksi, mutta en puhu karhua!" ja pohdiskellaan miten karhuksi muuttunut ihminen saa pyydettyä ruokansa. Karhuhenkilö joutuu myös metsästyksen kohteeksi, ja hänen muutokseensa liittyy opetus. Mutta siinä missä Karhuveljeni Kodassa merkittävää on Kenain karhuna oppima vähän kliseinenkin rakkauden läksy, joutuu Merida oppimaan eniten äitinsä muodonmuutoksesta, ja omasta mielestäni tematiikka jää loppujen lopuksi elokuvissa aika erilaiseksi. Mutta ei voi kieltää, etteikö Pixarilla tekijätiimi olisi voinut tietoisesti vältellä samoja karhujuttuja mitä Disneyllä käytettiin kymmenisen vuotta sitten.
Merida ja Elinor saavat tekijöiden huomion ja ovatkin Pixarin parikymmenvuotisen taipaleen kiinnostavimmat naishahmot. Muut hahmot jäävät paljolti pois fokuksesta, Fergus on kieltämättä hauska mutta klaanipäälliköt ja heidän poikansa jäävät katsojille etäisiksi. Huumorihahmovalinta sen sijaan on epäonnistunut: en ole koskaan innostunut kaksoshahmoista, ja Meridalle on siunaantunut veljiä kolmoset. Veljet eivät puhu, eikä heidän toimintansa tunnu koskaan juonen kannalta olennaiselta. Yksi kepposteleva veikka olisi vielä mennyt, mutta kolme... Lisäksi veljien muutos karhuiksi latistaa juonen dramatiikkaa. En tiedä onko heidän muodomuutoksensa tarkoitus toimia kevennyksenä, mutta se ei oikein toimi tarinassa, jossa kuvataan selvästi sitä, kuinka äidin karhuksi muuttuminen ei ole vain ulkoinen muodonmuutos vaan alkaa vaikuttaa hiljalleen myös hänen ihmisyyteensä.
Animaation taso on taattua Pixar-laatua. Urhea on minulle yhdessä suhteessa poikkeuksellinen ison luokan piirroselokuva: en erityisemmin nauti suomidubista. Vaikka en olekaan mikään skottikorostuksen ihailija, niin Urheassa se kieltämättä tuo lisää tunnelmaa skottimaisemiin. Lisäksi en pidä kovin paljoa Meridaa näyttelevän Heljä Heikkisen äänestä, ehkä ääni tuntuu turhan lapsekkaalta jo kuusitoistavuotiaalle prinsessalle. Elinorin ja Fegusin äänissä ei toisaalta ollut valittamista. En katsonut elokuvaa kokonaisuudessaan suomeksi, joten lopullista arviota en osaa antaa. Syy suomidubin vieroksumiseen saattaa myös olla siinä, että näin elokuvan ensimmäisen kerran englanniksi.
Urhea herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta leffan teemat ovat todella kiinnostavia ja Meridan ja Elinorin hahmot mukavan realistisia, mutta toisaalta elokuva ei saa itsessäni aikaan niin suuria tunteita, että todella pitäisin siitä. Ainoa erityisen mielenpainuva kohtaus oli Elinorin ja Mor'dun välinen taistelu. Juonen poukkoilevuus Elinorin ja Meridan välisessä suhteessa sekä klaanipäälliköiden nahinoissa ja kohelluksessa lisää tätä vaikutelmaa. Ehkä Urhean suurimpana ongelmana itselleni on... no, eeppisyyden puute. Elokuvan puitteet kun mahdollistaisivat ehkä vielä hurjemmankin seikkailun.
Pixarin Urhea on monin tavoin "outo lintu" studion elokuvien joukossa: studiolle tyypillisen yht'aikaa mielikuvituksellisen ja realistisen maailman yhdistelyn sijaan Urhea on monin tavoin satuelokuva, miljööltään ja premissiltään paljolti Disney-elokuvaa muistuttava. Piinkovaan Disneyn klassikoiden faniin Urhea ei silti aivan välttämättä uppoa kuin häkä: mielestäni se on sisällöltään monin tavoin psykologisempi kuin perinteiset Disneyn prinsessaelokuvat, ja muistuttaa tematiikaltaan parjattuja 2000-luvun elokuvia.
Urhean päähenkilönä seikkailee skotlantilainen villikkoprinsessa Merida. Hän on piristävän realistinen verrattuna moneen muuhun pikkuvanhaan prinsessaan: hän käyttäytyy ja ajattelee kuin kuka tahansa teini-ikäinen. Merida ei koe prinsessan roolia ja velvollisuuksia itselleen sopiviksi, ja kun äiti haluaa vielä saada hänet järjestettyyn avioliittoon, päättää hän kääntyä noidan puoleen saadakseen äitinsä pään kääntymään. Noidan taika kuitenkin muuttaa äidin karhuksi, ja Meridan on löydettävä keino saada taika purettua. Elokuvan perusristiriita on kiintoisa: Merida haluaa langettaa äitinsä päälle taian puhtaasti itsekkäästä halusta saada tämä muuttamaan mielensä. Hän ei alkuun kykene hahmottamaan omia motivejaan ja tekojaan: hän syyllistää äidin muodonmuutoksesta noitaa eikä suinkaan itseään. Elokuvan aikana Merida kuitenkin kasvaa ymmärtämään, ettei yksilö voi aina asettaa omaa hyväänsä muiden edelle. Myös karhun muotoon muuttunut Elinor-äiti kasvaa ymmärtämään paremmin nuorta tytärtään, mutta hänen hahmokehityksensä ei ole juonen kannalta aivan yhtä olennainen.
Urhea on siis pääosin hyvin hahmovetoinen elokuva, ja sen vuoksi juoni saattaa vaikuttaa puutteelliselta. Draaman kaari ei tunnu rakentuvan aukottomasti ja elokuvassa on vähän liikaakin turhaa kohkausta. Skottiklaanien kiristyvät välit luomassa lisädraama ei oikein toimi kokonaisjuonen kannalta, vaikka se toisaalta liittää elokuvan nykyhetken taustalla vaikuttavaan legendaan prinssistä, jonka itsekkyys ajaa valtakunnan tuhoon. Nyt klaanien erimielisyydet kuitenkin jäävät irtonaiseksi elokuvan keskittyessä pääosin Meridan ja Elinorin välehin.
 |
| Merida ja sidekick-veljet |
Urheaa ei ole vaikea verrata Karhuveljeni Kodaan: kummatkin ovat menneisyyteen sijoittuvia tarinoita karhuksi muuttuvasta ihmisestä, ja niissä perhesiteet ova keskiössä. Elokuvissa toistetaan jopa sama repliikki "Anteeksi, mutta en puhu karhua!" ja pohdiskellaan miten karhuksi muuttunut ihminen saa pyydettyä ruokansa. Karhuhenkilö joutuu myös metsästyksen kohteeksi, ja hänen muutokseensa liittyy opetus. Mutta siinä missä Karhuveljeni Kodassa merkittävää on Kenain karhuna oppima vähän kliseinenkin rakkauden läksy, joutuu Merida oppimaan eniten äitinsä muodonmuutoksesta, ja omasta mielestäni tematiikka jää loppujen lopuksi elokuvissa aika erilaiseksi. Mutta ei voi kieltää, etteikö Pixarilla tekijätiimi olisi voinut tietoisesti vältellä samoja karhujuttuja mitä Disneyllä käytettiin kymmenisen vuotta sitten.
Merida ja Elinor saavat tekijöiden huomion ja ovatkin Pixarin parikymmenvuotisen taipaleen kiinnostavimmat naishahmot. Muut hahmot jäävät paljolti pois fokuksesta, Fergus on kieltämättä hauska mutta klaanipäälliköt ja heidän poikansa jäävät katsojille etäisiksi. Huumorihahmovalinta sen sijaan on epäonnistunut: en ole koskaan innostunut kaksoshahmoista, ja Meridalle on siunaantunut veljiä kolmoset. Veljet eivät puhu, eikä heidän toimintansa tunnu koskaan juonen kannalta olennaiselta. Yksi kepposteleva veikka olisi vielä mennyt, mutta kolme... Lisäksi veljien muutos karhuiksi latistaa juonen dramatiikkaa. En tiedä onko heidän muodomuutoksensa tarkoitus toimia kevennyksenä, mutta se ei oikein toimi tarinassa, jossa kuvataan selvästi sitä, kuinka äidin karhuksi muuttuminen ei ole vain ulkoinen muodonmuutos vaan alkaa vaikuttaa hiljalleen myös hänen ihmisyyteensä.
Animaation taso on taattua Pixar-laatua. Urhea on minulle yhdessä suhteessa poikkeuksellinen ison luokan piirroselokuva: en erityisemmin nauti suomidubista. Vaikka en olekaan mikään skottikorostuksen ihailija, niin Urheassa se kieltämättä tuo lisää tunnelmaa skottimaisemiin. Lisäksi en pidä kovin paljoa Meridaa näyttelevän Heljä Heikkisen äänestä, ehkä ääni tuntuu turhan lapsekkaalta jo kuusitoistavuotiaalle prinsessalle. Elinorin ja Fegusin äänissä ei toisaalta ollut valittamista. En katsonut elokuvaa kokonaisuudessaan suomeksi, joten lopullista arviota en osaa antaa. Syy suomidubin vieroksumiseen saattaa myös olla siinä, että näin elokuvan ensimmäisen kerran englanniksi.
Urhea herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta leffan teemat ovat todella kiinnostavia ja Meridan ja Elinorin hahmot mukavan realistisia, mutta toisaalta elokuva ei saa itsessäni aikaan niin suuria tunteita, että todella pitäisin siitä. Ainoa erityisen mielenpainuva kohtaus oli Elinorin ja Mor'dun välinen taistelu. Juonen poukkoilevuus Elinorin ja Meridan välisessä suhteessa sekä klaanipäälliköiden nahinoissa ja kohelluksessa lisää tätä vaikutelmaa. Ehkä Urhean suurimpana ongelmana itselleni on... no, eeppisyyden puute. Elokuvan puitteet kun mahdollistaisivat ehkä vielä hurjemmankin seikkailun.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Vahva ja itsenäinen smurffiina?
 |
| Dreamworksin uusimmista Turbon ja Croodien läpäisy on hilkulla, Viisi legendaa ei pääse läpi. |
Keneltäkään elokuvia enemmän katsovalta tuskin on jäänyt huomaamatta se, että jatkuvasti esillä olevista hahmoista enemmistö on miehiä. Ellei satu olemaan erikoistunut naisista kertoviin elokuviin, on sangen helppoa olettaa että iso osa ensimmäisenä mieleen tulevista elokuvista on sellaisia, joissa valtaosa keskeisistä henkilöistä on miespuolisia. Tämä kaava koskee myös vahvasti animaatioelokuvia, ainakin länsimaissa. Feministisessä animaationtutkimuksessa on kehitelty termi "Smurffiina-ilmiö", jolla viitataan tilanteeseen, jossa on yksi naispuolinen keskushenkilö ja vastaavasti useampia mieshenkilöitä. Termi itsessään on kuvaava, sillä Smurffiina on kirjaimellisesti ainoa naishenkilö kokonaisessa kylässä pikkumiehiä. Hahmo luotiin alunalkujaan vetoamaan tyttöihin, ja lapsille suunnattujen animaation kohdalla on helposti ymmärrettävissä muidenkin "smurffiinojen" edustavan nimenomaa tätä funktiota.
Elokuvantutkimuksessa tätä ilmiötä voidaan testata yksinkertaisella "Bechdelin testillä", joka koostuu kolmesta asteesta: [1] Elokuvassa on kaksi tai enemmän nimettyä naishahmoa [2] Naiset puhuvat toisilleen [3] Keskustelu koskee jotakin muuta kuin miehiä. Siinä missä monet elokuvat läpäisevät ensimmäisen asteen, karsivat myöhemmät asteet aika ison osan elokuvista pois. Bechdelin testi pureutuu oman näkemykseni mukaan erityisesti siihen, kuinka itsenäisiä naiset elokuvassa ovat, miehistä puhuminen kun viittaisi siihen, että naishahmot olisivat mukana lähiä äijiä hännystelemässä. Testi ei yksinkertaisuudessaan kuitenkaan ole täydellinen: esimerkiksi mainion Räyhä-Ralfin kohdalla neljästä keskushenkilöstä kaksi on naisia, mutta he eivät vaihda sanaakaan toistensa kanssa. Siltikin he ovat hahmoina eheitä ja itsenäisiä. Siitäkin huolimatta testiä enemmän epäillessä voi kääntää sen päälaelleen ja katsoa, kuinka moni elokuva sen läpäisee. Niinpä.
 |
| Monsterit yliopisto ja Autot 2 eivät läpäise testiä, mutta Urhea pääsee heittämällä läpi! |
Vaikka naispuolisia päähenkilöitä on Disneyllä ja muilla animaatiostudioilla ollut pitkään (poikkeuksena Pixar, joka on asian suhteen hieman myöhäisherännäinen), ei yksi prominentti naishahmo ole mielestäni aina tarpeeksi, erityisesti elokuvissa, joissa keskeisiä henkilöitä on useampi kuin pari. Yksittäisten naisten kanssa tulee tekijöille helposti "paine" tehdä heistä moderniin maailmaan sopivia oman elämänsä sankareita. Kun leidejä on ruuduilla useampi, voi ohjaajakin rakentaa erilaisia rooleja naisille ja tarjota useamman samaistumisvaihtoehdon naiskatsojille. Hyvä esimerkki on tästä vaikkapa Frozenin Anna ja Elsa. Katsoja ei ehkä tuskastu Annan hieman höpsöön ja romantiikannälkäiseen "prinsessaluonteeseen" kun rinnalla esiintyy Elsa, joka edustaa toisenlaista naishahmoa.
 |
| Frozen ei takeltele testin kanssa, Räyhä-Ralfkin läpäisee rimaa hipoen. Nalle Puh sen sijaan saa komean hylätyn. |
Mieshahmojen ylivaltaan on olemassa selityksiä. Miesten yliedustus animaatiobisneksen huipulla, se, että naishahmot koetaan mieskatsojille luotaantyöntävinä tai vaikeasti samaistuttavina, naishahmojen vaikeampi animointi (koska heidän kuuluisi olla jatkuvasti kauniita) ja mitä vielä... Huomattavaa on, että kyseessä on myös kulttuurikysymys. Japanilaisen Hayao Miyazakin tiedetään todenneen, ettei kukaan tulisi katsomaan lastenelokuvaa, jossa on päähenkilönä mies! Tässä esiteltyjen tuoreempien mainstream-animaatioelokuvien testitulokset jättävät toki toivomisen varaan, mutta erityisesti Disneyllä ollaan menossa myönteiseen suuntaan. Miettikää, että eräs Disneyn ikoninen klassikko, Prinsessa Ruusunen 1950-luvulta, ei itseasassa läpäise käänteistä Bechdelin testiä...! Siinä sitä on naisenergiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)