Ensisilmäyksellä: Mulan (1998)

"Mulan on lähtenyt!"

Mulan oli taas kategoriassa klassikot, joita hypetetään mutta joita en ole itse nähnyt kokonaisuudessaan. Minulla on kyllä ollut iso "Disneyn Satuklassikot" sarjan kuvakirja Mulanista, joten tarina pääpiirteissään on tiedossa. No, nyt on tämäkin aukko Disney-sivistyksessä paikattu. Kiintoisa huomio elokuvaan muuten on, että Mulanin soundtrack on itselleni varsin tuttu, ja sen vuoksi kiinnitin taustamusiikkiin enemmän huomiota kuin tavallisesti. (Disney-soundtrackeihin tekisi mieli kyllä tutustua perusteellisemmin näin muutenkin!)

Mulania on kehuttu yhdeksi käsikirjoituksellisesti parhaimmista Disney-klassikoista, ja en voi muuta kuin allekirjoittaa väitteen. Tarina on mielestäni todella onnistuneesti rakennettu, yksinkertainen ja johdonmukaisesti esitetty ja silti hyvin vaikuttava. Kerronta ei tullu junnaavan missään vaiheessa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Mushu ja Cri-Kee (onko tuolle suomenkielistä nimeä?) ovat myös hyviä sidekick-hahmoja, heidät tuodaan mukaan juoneen mielestäni varsin ongelmattomasti ja heidän läsnäololleen on syy, sekä he myös toimillaan vaikuttavat juonen kulkuun. Juoni ei siis jää junnaamaan heidänkään kohdallaan.

Leffasta jäi mieleen erityisesti mieleenpainuvat hahmot sekä jotkin todella vaikuttavat kohtaukset. Mulan on päähenkilönä mielenkiintoinen: hän on älykäs, voimakastahtoinen ja neuvokas, mutta samalla myös epävarmaa itsestään ja omasta paikastaan. Eräs monipuolisimmista Disney-päähenkilöistä ja selvästi oman elokuvansa tähti. Kapteeni Shang jää latteammaksi, mutta toisaalta hän onkin paljolti sivuhenkilö. Myös Mulanin kaverit Ling, Yao ja Chien Po ovat huumoriosioidensa ohella myös varsin kiinnostavia henkilöitä, jotka kokevat myös hahmokehitystä. Chien Po suorastaan vei sydämeni, eikä vähiten silkkisen pehmeällä suomiäänellään! Kiinnostava oli myös keisarin avustaja, joka oli selvästi antagonistinen hahmo vaikka olikin hyvisten puolella.

Mulan ei ole täydellinen tytär

Shan Yu on mahtavan lakoninen pahis, joka ei turhia höpsöile (ehkä palatsikohdan "buu!" olisi voitu jättää pois) ja sotapäällikön aseman vuoksi hänessä on oikeaa uhkaavuutta. "Kuinka monta miestä tarvitaan viemään viesti?" on repliikkinä hieno ja varmasti unohtumaton. Hän myös tasapainottaa muita hahmoja, joissa on runsaasti komediallisia aineksia, ja hänen selviytymisensä lumivyörystä tekee hänestä oikeastaan hahmona vielä hyytävämmän. Monissa Mulanin aikaisissa elokuvissa pahisten kohdalla on pyritty pois mustavalkoisesta pahisroolissa, ja monilla Disney-renesanssiajan pahiksilla on paljon inhimillisiä ja komediallisia piirteiä sekä lauluosuuksia. Shan Yu on kuitenkin paluu sentyyppisiin uhkaaviin pahishahmoihin kuin Hornansarvi ja Pahatar.

Suosikkikohtaukseksi muodostui itselleni Mulanin ikoninen hiustenleikkuu ja päätös lähteä sotaan. Taustamusiikki on kohtauksessa aivan mahtava! Muutenkin musiikki toimi elokuvassa todella hyvin, myös palaneeseen kylään saapuminen oli todella hieno kohtaus eikä vähiten musiikin takia. "Teistä miehen teen" -kohtauksesta olen aina pitänyt, sillä siinä kuvataan hahmojen kehitystä ihan konkreettisesti. Olen iloinen ettei Mushulle annettu omaa laulua niin kuin tekijät alun perin suunnittelivat, sillä se ei välttämättä olisi ollut tarinankulun kannalta tärkeä. Nyt elokuvan neljä laulua ovat narratiivisesti varsin mielekkäitä. "Sen neidon vuoksi teen" jää ehkä vähän irralliseksi huumoriralliksi, mutta ainakin se luo kontrastia sitä seuraavaan kohtaan vakavampaan kohtaan.

Pidän myös siitä, että Mulanin tekijäporukka on uskaltanut tarttua ehkä itselleen vähän vaikeasti lähestyttävään aiheeseen eli muinaiseen Kiinaan. Naisten yhteiskunnallisen aseman käsittely ei varmastikaan ole yksinkertaista Mulanin kontekstissa. On myös ilahduttavaa huomata, että Mulanissa ihmishahmoista on pyritty tekemään autenttisen oloisia - ei kontektstiin sopimattomia popkulttuuri- tai nykyaikaviittauksia sun muita. Jonkinlaisen poikkeuksen tekevät esi-isät sekä Mushu, ja heidän huulenheittonsa toki saattaa ikävästikin pistää silmään muuten niin erilaisen ympäristön kanssa.

Mulania on yleensä tarjottu ehdokkaaksi "erilaiseksi poikatyttöprinsessaksi", ja tämän varjolla on myös kritisoitu loppuratkaisua, jossa Mulanin ja Shangin romanssia implikoidaan. Mulanin "maskuliinisuuden" ja "kapinahenkisyyden" voimakas korostaminen on mielestäni vähän omituista, sillä vaikka alku ymmärtää ettei Mulan koe perinteistä naisen roolia omakseen, niin elokuva korostaa ettei Mulanin päätös lähteä sotaan ole kapinaa morsiamen roolia vastaan (mitä ohjaaja alunperin suunnitteli) vaan halua pelastaa isä todennäköiseltä kuolemalta. Tarve tuoda kunniaa perheelle on elokuvassa tärkeässä osassa, eikä Mulania mielestäni esitetä rajoja rikkovana kapinoitsijana. Hän tekee niin kuin tekee, koska hänellä ei mielestään ole muita vaihtoehtoja. Siksi väite siitä, ettei Shangin ja Mulanin juttu sovi elokuvan "sanomaan" on mielestäni omituinen. Itse olen enemmän sitä mieltä, että tapa jolla Shang alkaa kunnioittaa Mulania elokuvan aikana on eräs kiinnostavimpia Disney-rakkaustarinoita koskaan.

Hienosti animoitu ja käsikirjoitettu elokuva hersyvine huumoreineen sai kyllä voitettua sydämeni. Mulan on mielestäni kaikki kehunsa ansainnut ja on melkeinpä häpeä että näin tämän klassikon vasta näin myöhään kokonaisuudessaan! Katsoin elokuvan suomidubilla ja mielestäni dubbauksen kanssa oli tehty hyvää työtä. Santeri Kinnusesta olen aina pitänyt ja Heidi Kyrön suoritus oli myös hyvä. Ja ah, Chien Pota dubbaavaa Kari Tammista jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon...! 

Ajatuksia: Viisi legendaa (2012)

Katselin tässä DreamWorksin elokuvan Viisi legendaa (Rise of the Guardians) toistamiseen. Ensimmäisen kerran näin elokuvan koreankielisellä dubilla, ja vaikka pysyinkin jotenkuten perässä juonessa, jäivät monet yksityiskohdat hämäriksi. Tällä kertaa katsoin elokuvan suomidubilla.
Alkuun on sanottava, että elokuvan alkukohtaus, joka kuvaa päähenkilö Pakkasukon (Jack Frost) "syntymää", on todella vaikuttava, ehkä parhaita näkemiäni. Muutenkin se, että Pakkasukon tarina ja identiteetin etsintä nostetaan elokuvan pääjuonen rinnalle on  mielestäni todella hyvä ratkaisu ja myöskin tärkein elokuvaa koossa pitävä elementti. Viisi legendaa on ilmiselvästi  Dreamworksin yritys tuoda studiolle tyypillisten huumorileffojen rinnalle jotain vakavampaa ja monitasoisempaa, ja erottuukin eräänlaisena  outona lintuna studion leffojen joukosta. Vaikka ei pidä toki unohtaa, että Dreamworksin töistä löytyy muitakin vakavampia elokuvia, kuten Egyptin Prinssi, Spirit ja Näin koulutat lohikäärmeesi.

Viiden legendan tärkeimpänä juonikuviona on viiden "lapsuuden suojelijan", joihin Pakkasukon ohella kuuluvat Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti, pyrkimys suojella lapsia pelon ja painajaisten ruumiillistumalta Pitchiltä. Suojelijoille on luotu omat vahvat persoonansa eikä Pitchkään jää varsinaisesti heidän varjoonsa. Juoneen  kuuluu olennaisesti myös Jamie-poika  ystävineen, sillä suojelijat tarvitsevat lasten uskoa itseensä. Esillä olevia hahmoja on siis aika paljon, ja se tekee juonesta vaikean pitää koossa. Ellei Pakkasukon henkilöä ja identiteettiä olisi korostettu, olisi elokuvasta tullut ehkä turhankin hajanainen. Nyt hänen tarinansa kannattelee myös elokuvan muuta juonta.

Animaatio näyttää hienolta: Pakkasukko liitelee ympäriinsä vaivattomasti ja Hammaskeijun kolibrinsulat kiiltelevät ihanasti. Hahmodesignit ovat varsin hauskoja ja kekseliäitäkin, Pohjolaksi ristitty Joulupukkikin on saanut vähän uudelaisen ilmeen perinteiseen amerikkaiseen "cokispukkiin" verrattuna. Pelkästään kuvin kommunikoiva Nukkumatti on hauska hahmo sellaisenaan ja hänen hiljainen olemuksensa luo miellyttävän kontrastin muihin suojelijoihin, jotka ovat kaikki aika suulaita tapauksia. Animaation tyyli on realistinen verrattuna isoon osaan muista Dreamworksin tuotoksista. Eniten silmään pistää ehkä värien puute: vaikka Pääsiäispupun kolossa nähdäänkin runsaasti värejä, sijoittuu valtaosa elokuvan avainkohdista yöaikaan tai muuten vain synkkävärisiin maisemiin.

Jos visuaalinen ilme on raskas, niin kevyt ei ole elokuvan tematiikkakaan: elokuva korostaa paljolti Pakkasukon ahdistusta siitä, etteivät lapse usko häneen (eivätkä näin näe häntä) ja hänen ulkopuolisuttaan muista suojelijoista. Tarinan dramaattinen käännekohta näyttää kuinka Pakkasukko kuoli ihmiselämässään - ja syntyi uudelleen talven hengeksi. Elokuvassa onkin läsnä tietynlaista makaaberiutta jota ei useinkaan nähdä valtavirta-animaatiossa. Voin hyvin kuvitella elokuvan olevan nuoremmille katsojille vaikeaselkoinen,  jopa sekava, ja ehkä se selittää miksei Legendoista tullut yleisömenestystä.

Pakkasukko tuskin jättää leidejä kylmäksi. Pääsiäispupukin on saanut osansa fanityttöjen ihailusta.

Juonen heikoin lenkki on mielestäni ihmismaailman Jamie-poika sisarineen ja ystävineen. Heillä on toki paikkansa niin Pakkasukon itsetutkiskelussa kun vähän turhankin dramaattisessa loppuratkaisussakin, mutta jäävät silti pääosin turhan irrallisiksi kokonaisuudesta. Muutenkin hahmojen toiminta on hieman heikosti perusteltua: muut suojelijat vihastuvat Pakkasukkoon tämän lähtiessä etsimään muistojaan  mutta myöhemmin unohtavat koko tapauksen. Lisäksi he suhtatuvat Pakkasukkoon avoimen epäluuloisesti mutta eivät oikeastaan perustele syitä tähän. Hahmojen välinen draama jää siis muun meiningin jalkoihin. Yhtena syynä voisi pitää sitä, ettei elokuva anna liiemmin tilaa muiden suojelijoiden kuin Pakkasukon hahmokehitykselle

Suomidubbi ei ole lainkaan hullumpaa kuultavaa. Jon-Jon Geitelin nuorekas ääni sopii Pakkasukon riehakkaaseen luonteeseen, ja Saara Aalto ja Markus Bäckman tekevät onnistuneet suoritukset Pohjolana ja Hammaskeijuna. Tuukka Leppänen sen sijaan saa jälleen moitteeni (ei minä häntä vihaa, ihan oikeesti) sillä mielestäni hänen korkea äänensä ei ole sopivin mahdollinen vähän machollekin Pääsiäispupulle. Näyttelytyö on kuitenkin ihan toimivaa, kyllä hän hommansa osaa. Eniten pidin kuitenkin Pitchiä näyttelevästä Joonas Saartamosta. Hänen pehmeä äänensä sopi oikein hyvin sulavasanaiselle ja vähän reppanallekin mörköpahikselle.

Levottomasta rakenteestaan huolimatta Viisi legendaa on mielestäni onnistunut elokuva, jossa on kiintoisia hahmoja ja vaikuttavia kohtauksia. Vaikka siinä on hyödynnetty pinnalla olevia supersankariteemoja, jää elokuvasta freesi fiilis, erityisesti synkän värimaailman ja tematiikan vuoksi. Vaikka pidän myös joistakin Dreamworksin huumorielokuvista, en ollenkaan pistä vastaan sille, että studiolta tulisi lisää Legendojen kaltaista kypsempääkin settiä.

Frozen ja tuotteistamisen uhkat ja mahdollisuudet

"Suurin klassikko sitten Leijonakuninkaan" vai mitä siinä trailerissa sitten sanottiinkaan, niin sen olisi etukäteen voinut kuitata turhaksi henkselien paukutteluksi Disneyltä. Minun oli ihan pakko hieraista silmiäni kun sain tietää, että Frozen on rikkonut Leijonakuninkaan ennätyksen kaikkein tuottoisimpana Disney-animaatioelokuvana. Vaikka elokuva on kerännyt paljon kehuja, en olisi osannut arvatakaan että se olisi menestynyt näinkin hyvin. Eikä rainaa ole vielä edes julkaistu blu-raylla tai DVD:llä! Frozen nappasi myös parhaan animaatioelokuvan Golden Globe-palkinnon, ja nyt fandom odottanee Oscar-gaalaa jännittyneenä.

Disneyn kohdalla menestyksekästä elokuvaa seuraa voimakas tuotteistaminen, se on aivan varmaa. Sen kannattavuutta ei ole syytä epäillä, sillä nytkin joistakin oheistuotteista tapellaan melkein kynsin ja hampain, itsekään en voi uskoa että sain ostettua sarjaan kuuluvan nuken brittien Disney Storesta kun ne rapakon takana ovat jo kaikkialta loppuunmyyty. Frozenin on jo ilmoitettu menevän Broadwaylle, ja uusia tuotteita onkin jo innokkaasti visioitu. Se, mikä itselleni pisti silmään, oli jossakin ohimennen väläytetty mahdollisuus jatko-osasta.

Disneyn jatko-osia voisi hyvin kuvailla surullisenkuuluisiksi, ja lieneekin vain hyvä, että Disney ilmoitti jo viime vuosikymmenen puolella lopettavansa niiden tekemisen. Sen jälkeen onkin ilmestynyt vain Hiuksia nostattavat häät, joka on lyhäri eikä varsinainen jatko-osa.Vaikka joillain ihmisillä on luonnostaan ennakkoluuloja kaikenlaisia jatko-osia kohtaan, eivät jatko-osat välttämättä ole huonompia kuin alkuperäinenkään. Ennemmin kyse on siitä, miten vakavasti jatko-osat otetaan studiolla. Esimerkiksi Pixar ei koskaan sysää jatko-osien tekoa pienellä budjetilla joillekin sivustudiolle, vaan jatkikset saavat aivan samanlaisen kohtelun kuin muutkin elokuvat. Siksipä monet ovatkin sitä mieltä, että esimerkiksi Toy Story-sarja sen kun paranee loppua kohden.

Disneyllä ainoa jatko-osa, joka on saanut pääsyn "klassikkosarjaan", on Bernand & Bianca Australiassa. Muut ovat olleet armottomasti halvemmalla tuotettuja, ja siksipä myös laadultaan huonompia. Jos Frozenista todella tehdään kokopitkä jatko-osa, en usko että sitä nostetaan klassikkosarjaan, ja siksi pelkäänkin, ettei elokuva yltäisi alkuperäisen Frozenin tasolle. Siksi pelkkä ajatuskin sellaisen tekemisestä saa aikaan hampaden kiristelyä. Vaikka toisaalta, eihän sitä jatko-osaa tarvitsisi katsoa, jos todella tuntuisi siltä ettei sitä elokuvan oheistuotteeksi tarvitse.

En usko, että Disney jättää uudesta hittielokuvastaan yhtäkään dollaria lypsämättä, mutta toistaiseksi heidän menettelytapansa Frozenin kanssa ovat vielä epäselviä. Jatko-osan sijaan saatettaisiin julkaista vaikka TV-sarja (kuten monista 90-luvun klassikoista tehtiin) tai lyhytelokuva niin kuin Kaksin karkuteillä-leffan kanssa meneteltiin. Voi myös olla, että Disney saattaa ottaa jotain aivan uusia uria. Ehkä tuotteistamisessa keskitytään kuvakirjoihin tai Disney-puistoon tuleviin kohteisiin. Ken tietää! Vaikka ajatus jatko-osasta saattaakin kylmätä sisältä niin Frozenin fanit ovat kieltämättä jännän äärellä.

Ajatuksia: Frozen - Huurteinen seikkailu (2013)

"Pitäisin itseäni lemmentohtorina."

Kävin katsomassa Frozenin toiseen kertaan ennen vuodenvaihdetta. Kerrottakoon, että ennen elokuvan ensi-iltaa minulla ja ystävälläni oli ollut kauhea spekulaatio ja hypetys meneillään Frozenista, ja sanoisin odotusten olleen varsin korkealla. Kuitenkin Disneyn yrittäessä trailereissa tyrkyttää Frozenia suorastaan Leijonakuninkaan veroisena teki meikäläisen mieli huudella jarruja jo pohjaan: uutta Leijonakuningasta ei ole eikä tule! Miksei ne voi mainostaa jotakin välistä Kaunottaren ja Hirviön veroisena, kyseinen raina kun on itselleni paljon vähemmän tunteita herättävä kuin leijonain Hamlet.

No mutta, takaisin Frozeniin. Nimivalinta ylipäätään oli mielestäni ihan siedettävä, ehkä vähän mitäänsanomaton mutta eipä nimi elokuvaa pahenna. Suomentamatta jättäminen ja omituisen alaotsikon lisääminen sen sijaan oli mielestäni typerä ratkaisu, en tiedä onko siitä sitten vastuussa maahantuojat vai onko käsky käynyt Amerikan päässä. Itselleni huurteinen ei saa aikaan niin vahvaa "kaljamielikuvaa" kuin ilmeisesti joillekin muille, mutta "huurteinen seikkailu" ei vain käy omaan järkeeni. "Huurteinen" ei ole vain oikea sana kuvailemaan elokuvaa, jossa ollaan joo kylmissään mutta myöskin tehdään puhuvia lumiukkoja, viis veisataan iskän sanoista, melkein mennään naimisiin kahdesti, revitellään pitkästä aikaa ulkoilmassa ja pelastetaan kuningaskunta ja pari siskoakin samalla.

Frozenista jää päällimäisenä mieleen ehkä ensimmäiseksi jotkin jokseenkin epä-Disneymäiset juonenkäänteet, musiikin vahva rooli ja huikeat lumimaisemat. Vaikka menestyneen Kaksin karkuteillä-elokuvan vaikutus näkyy joissakin Frozenin kohdalla tehdyissä ratkaisuissa, omasta mielestäni nämä kaksi elokuvaa eivät muistuta liikaa toisiaan. Hahmojen ulkonäköihin olisi ehkä voinut toivoa lisää kokeilevuutta, ja kieltämättä "pääsy suljetusta tilasta avaraan maailmaan" -trope yhdistää näitä kahta vähän turhankin voimakkaasti. Myös Kristoffin ja Annan kanssakäymisestä voi nähdä alluusion Flynnin ja Tähkäpään vastaavaan. Toisaalta, kuten kirjoitin jo Notre Damen kellonsoittajaa käsittelevässä postauksessa, "kaiut" toisista yhtiön elokuvista eivät ole tavattomia muissakaan Disneyn elokuvissa, kuten näemme Frozenin kohdalla vielä myöhemminkin.

Frozenin piristävä erilaisuus on siinä, että se ottaa hahmojen välisiin suhteisiin varsin kiinnostavia näkökantoja. Itse olen myös vähän sitä mieltä, että tähän myös liittyvät elokuvan suurimmat sudenkuopat. Kuten elokuvan loppukin voimakkaasti korostaa, Arendelin prinsessojen Annan ja Elsan välinen sisaruussuhde on elokuvan suola, ja tarina kietoutuu paljolti sen ympärille. Annan olemus ja persoona tulee elokuvassa vahvasti esille, mutta häntä tasapainottava Elsa jää ehkä turhan vähänkin huomiolle. Elsa tuntuu lähes koko elokuvan ajan (lukuunottamatta "Taakse jää"-kohtausta) olevan pelon ja huolen vallassa, ja hänestä ei nähdä kovin paljoa tämän puolen lisäksi. Tämä jättää Elsan hahmon hieman ohueksi. Elsan ja Annan suhdekin olisi voinut kaivata jotain syvyyttä: luulisi että Anna olisi katkeroitunut enemmän siitä "ulos jättämisestä", jonka hän oli suhteessaan Elsaan kokenut.

Frozenin kiintoisa hahmokaarti

Prinssi Hans, elokuvan yllättäjäpahis, on hieno hahmo joka ei oikeastaan pääse oikeuksiinsa elokuvan aikana. Hänen karmivuutensa perustuu osaltaan hänen hyviin näyttelijätaitoihinsa ja kykyynsä manipuloida muita. Kiinnostavaa on kuitenkin, että toisin kuin lukuisat muut Disney-pahikset, Hans ei ole persoonaltaan mitenkään äärimmäisen inhottava ihminen: vaikka suurin osa Hansin kohteliaisuudesta ja mukavuudesta on elokuvassa teeskentelyä, on myös huomattava, että hän kohtelee Annaa ystävällisesti jo ennen kuin saa tietää tämän olevan Arendelin prinsessa. Samoin hän kohtelee Arendelin asukkaita avokätisesti silloinkin, kuin Elsa tai Anna ei ollut todistamassa hänen käytöstään. Vaikka narratiivisesti tämä on tärkeää, sillä se pitää yllä Hansin kulissia katsojalle, niin minusta se myös osoittaa että hän on perusluonteeltaan ihan mukava heppu.

Muutenkaan Hans ei osoita toimissaan sadismia tai psykopatiaa: hänhän itse mainitsee että olisi mielummin nainut Elsan kuin joutunut tappamaan hänet. (Hans muuten mainitsee tavanneensa Elsan, mutta missä yhteydessä? Tämähän ei suuremmin vieraile linnan ulkopuolella!) Luulisin hänen "hienotunteisen" luonteensa olevan syy, miksi koen Hansin vaikeana ja ristiriitainen hahmona. Häntä voisi pitää "uskottavampana" pahiksena jos hän olisi ehtinyt olla pahiksen roolissaan kauemmin elokuvan aikana, tai jos hänen epätoivoiseen vallantavoitteluunsa olisi tarjoiltu selityksiä. Toisaalta elokuvan muut teemat eivät olisi antaneet tilaa hänelle ja hänen tarinalleen. En liene muuten ainoa, joka näki Hansissa voimakkaan linkin Leijankuninkaan Scariin kohdissa, jossa hän teennäisesti suri Annan kuolemaa ja jossa hän uskotteli Elsan tappaneen Annan.

Elokuvan neljänneksi päähenkilöksi jää Kristoff, jonka rooli elokuvassa jää pääasiallisesti Annan avustajaksi. Kristoffin ja Annan orastava romanssi vetosi itseeni aika tavalla kaikessa surkuhupaisuudessaan: Kristoffin osoitetaan selvästi mieltyvän Annaan jo heidän taipaleensa alkumetreillä, ja hänen näytetään kantavan kovasti huolta Annan hyvinvoinnista. Anna sen sijaan näyttää viis veisaavan Kristoffista, oikeastaan ainoa osa missä hänen näytetään kyllä pitävän tästä (ennen aivan loppua) on kohtaus, jossa Kristoff kuvailee perhettään. Eihän Anna edes pidä Kristoffia potentiaalisena pelastajana ennen kuin lumiukko Olaf sattuu hänet mainitsemaan! Parin puutteellinen vuorovaikutus on ehkä romantiikannälkäisemmille liian vähän, mutta fokuksen ollessa sisarusrakkaudessa se ei omasta mielestäni ole kovin olennainen puute. Lisäksi Kristoffin epäitsekäs käytös tekee omasta mielestäni elokuvasta omalla tavallaan romanttisenkin. (Myönnetään, ehkä olen vain liikaa Kristanna-shippaaja.)

Sidekick-hahmot, Olaf ja Sven, olivat mielestäni suhteellisen onnistuneet. Sven ei vienyt liikaa huomiota ja Olaf oli muuten vain hurmaava hahmo, jonka jutut naurattivat. Toki myönnän hänen epäolennaisuutensa juonen kannalta, mutta hän ei ole järin ärsyttävä, vaikkakin hänen esittämänsä laulu on varsin turhanpäiväinen. Frozen onkin vahvasti musikaalielokuva. Itse pidin kyllä musiikista pääosin mutta lauluihin en erityisemmin ihastunut. Alun "Jääsydän" on kyllä kieltämättä tyylikäs aloitus ja suosikkibiisini leffasta, toimii tosin paremmin suomeksi kuin englanniksi. "Lumiukko rakennettaisiinkos?" ja "Ovet auki on" ovat narratiivisesti tärkeitä, joten niiden läsnäolo elokuvassa on oikeutettu. "Ensi kertaa ikuisuuteen" ei ole tarinan kannalta yhtä merkittävä mutta ihan mukava luritus joka avaa meille Annan hahmoa. Kristoffin oma laulupätkä oli myös hyvä. "Vinksin vonksin" sen sijaan... Olisi voinut jättää väliinkin. Toisaalta kyseessä on eräänlainen musiikkinumero joka johdattelee pois elokuvan "sisarusrakkaus"-lopetuksesta, ja se toimii samanlaisena hämäävänä elementtinä niin kuin esimerkiksi Weseltonin herttuan hahmokin.

Frozen on kihisevä soppa, joka sisältää kiinnostavia hahmoja ja teemoja, ehkä vähän liikaakin. Itsehän siis pidin elokuvasta kovasti, vaikka toki myönnänkin että se sisältää vähän turhan paljon elementtejä ja kokonaisuus voisi olla eheämpikin. Mielestäni Frozenin etuihin lukeutuu erityisesti "välirikko"-tropen välttäminen, sillä kyseinen juonikuvio toistuu Disneyllä tiuhaan, onhan se omiaan luomaan draamaa. Myös "henkiinherääminen" toimii tässä elokuvassa saumattomasti, ja onpa siinä jotain kovin sadunomaistakin. Annan sulamista seuraavaa selittelyä on moitittu kovasti, mutta itseäni kyseinen lyhyt sananvaihto ei niinkään häirinnyt.

Originaaliäänillä elokuva on toistaiseksi näkemättä, mutta mielestäni dubbaus on oikein onnistunut elokuvassa. Ainoastaan Tuukka Leppänen Hansina on ainoa joka kaihertaa minua hieman, liekö syynä Tuukan hieman turhan korkeahko ääni vai se, että nettisarjassa "Barbie: Life in the Dreamhouse" Tuukka dubbaa sitä täydellistä poikaystävää eli Keniä, ja mielessäni juuri tämä rooli yhdistyy hänen ääneensä... :D

Mutta niin, kuten ajatuksenvirrasta varmaan selvisikin, minusta Frozen lunastaa sen hypetyksen joka siihen on kohdistettu. Pidin elokuvasta kovasti jo ensimmäisellä katselukerralla, ja toinen kerta vei yhtä lailla mukanaan. Voin hyvinkin kuvitella että tämä kestää myös ajan hammasta juuri samoin kuin vanhemmatkin Disneyn klassikot.

Disney ja monikulttuurisuus

Kansainvälisessä Disney-fandomissa kuulee usein puheenvuoroja, joissa peilataan Disneyn elokuvia ja niiden arvoja oman maan yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Vaikka rasismi on ilmiönä universaali, on siihen liittyvä keskustelu erityisen tulenarkaa angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jonka syvään ytimeen kuuluu myös Disneyn tuotanto. Kun keskustelu uusimmasta Frozen-elokuvasta alkoi kiihtyä viime kesänä ja syksynä, kuului monesta suunnasta sama mantra: eikö taaskaan ei-valkoisia hahmoja? Rasistista!

Kukaan ei voi kieltää, etteikö Disneyn kokoillan pitkissä elokuvissa olisi valkoisilla hahmoilla kattava yliedustus. Ei myöskään voi väittää, etteikö olisi ehdottoman tärkeää, että koko perheelle suunnatuissa elokuvissa olisi monipuolisia ja stereotyyppejä rikkovia kuvauksia eri kansallisuuksista ja etnisistä taustoista. Mutta onko kohtuullista leimata Disneyn porukka kasaksi rasisteja, kun parissa viime klassikossa valkoiset hahmot ovat olleet yliedustettuina?

Kuningatar Elsaa on arvosteltu maahanmuuttopolitiikastaan.

Disneyn juuret ulottuvat lähes 80 vuoden päähän, ja vaikka yhtiö on ollut osaltaan vallankumouksellinen, edustaa se silti paljolti omaa aikaansa elokuvahistorian eri vaiheissa. Ei ole vaikea todeta, että 30-50-luvuilla amerikkalaisissa Hollywood-elokuvissa monikulttuurisuus ei ollut järin pop. Miksi siis olettaisimme, että Disney olisi yhtään toisenlainen? Se ei olisi kohtuullista. Lisäksi on huomattava, että Disney passittaa esille ensimmäisen ei-valkoisen päähenkilönsä jo varsin varhaisessa vaiheessa: 60-luvulla tapaamme intialaisen Mowglin Viidakkokirja-elokuvassa.
Toinen mikä voi Disneyn kohdalla helposti unohtua on se, että itse asiassa aika moni ikonisista Disney-elokuvista on eläinten tähdittämä, eikä rasismikeskustelua voida näiden kohdalla oikein viedä suuntaan tai toiseen. Toki joitakin elokuvia (esimerkiksi Leijonakuningasta) on arvosteltu rasistiseksi esim. ääninäyttelijävalintojen perusteella, mutta itse pidän tätä jo hiustenhalkomisena.

Kolmas asia minkä rasismiaktiivit helposti sivuuttavat on se, että Disney pyrkii elokuvissaan yleensä varsin uskottaviin ympäristöihin. Esimerkiksi länsimaisiin ikonisiin satuihin perustuvat elokuvat on helposti sijoitettavissa sinne, missä sadut on kirjoitettu muistiin eli historialliseen Eurooppaan, jonne ei-valkoisilla hahmoilla ei olisi sijaa. Eräs puheenvuoro keskustelussa oli nokkelasti asettanut tilanteen päälaelleen: olisiko esimerkiksi Mulanin kaltaiseen elokuvaan pitänyt sijoittaa valkoinen hahmo vain "monikulttuurisuuden" nimessä?

Edellä maintitut seikat eivät luonnollisestikaan poista sitä polttavaa kysymystä, että eikö Disney, joka muutenkin yleensä ottaa varsin vapaan suhtautumisen lähdemateriaalinsa, voisi olla vähän monipuolisempi hahmodesigneissään. Kyllähän ne perinteset länsimaiset sadutkin voisi vääntää ties millaiseen muotoon: mongolialainen Tähkäpää tai Elsa ja Anna noitarumpua paukuttavina shamaaniprinsessoina Siperian tundralta tuskin olisivat täysin mahdottomia visioita Disneyn tiimille. Toisaalta näin valkoisena pohjoiseurooppalaisena tekisi mieli huomauttaa, että esimerkiksi Frozen on ensimmäinen Skandinaaviaan sijoittuva elokuva Disneyltä. Miksi Norjan kulttuuri olisi vähemmän arvokas kuin jokin toinen kulttuuri vain siksi että norjalaiset ovat ihonväriltaan valkoisia?

Aihe on vaikea ja ymmärrän toki eri etnisiä taustoja vaativien ihmisten syyt. Mutta olen myös sitä mieltä, että Disneyn eri kansallisuuksia edustavat lukuisat hahmot sysätään usein syrjään tässä keskustelussa. Onneksi Disneyn seuraava elokuva Big Hero 6 sisältää runsaasti vaikutteista Japanista ja afro-amerikkalainenkin hahmo on luvattu, ehkä tämä saa kärjistetyimmät kriittiset äänet vaimenemaan ainakin hetkeksi.
   

Ensisilmäyksellä: Make Mine Music (1946)

Vaikka minulta on toistaiseksi jäänyt näkemättä useita Disneyn klassikoita, suurin aukko Disney-sivistyksessä sijaitsee tällä hetkellä toisen maailmansodan aikoihin tuotetuissa filmeissä. Näille kaikille tyypillistä se, että ne koostettiin lyhyemmistä, usein toisiinsa liittymättömistä pätkistä. Maailmansota veroitti paljon Waltin studion voimavaroja, ja tämän takia paukkuja ei riittänyt Disneyltä yhteen kokopitkään elokuvaan melkein vuosikymmeneen. Lyhärien ansiosta studio kuitenkijn pysyi pystyssä vaikeana sota-aikana.

Ei ole yllätys, miksi nimi "Make Mine Music" ei sano mitään tavalliselle tallaajalle. En tiedä milloin elokuva on julkaistu ensimmäisen kerran Suomessa kokonaisuudessaan, luulisin että DVD:tä ennen ei kertaakaan. Ei sillä, että oman aikansa suosittujen jenkkiartistien musiikkiesityksistä koostettu kimara puhuttelisi paljonkaan katsojaa, joka katsoo elokuvaa aivan toisenlaisesra näkökulmasta kuin 40-luvun amerikkalainen. Tämä on myös syy siihen, miksi Make Mine Music ei mielestäni yksinkertaisesti kestä aikaa. Tämän päivän katsojalle se tuntuu armottoman anakronistiselta.

Koska Make Mine Musicin osioita ei yhdistä narratiivisesti oikeastaan mikään, ei niitä kannata yrittääkään käsitellä kokonaisuutena. Häiritsevää on omasta mielestäni myös se, että pätkät ovat tyyliltään hyvinkin erilaisia ja -tasoisia, joka tekee kokonaisuudesta entistäkin sekavamman. Karkeasti sanottuna oka toinen pätkä näyttäisi olevan Disneyn perinteisiä lyhäreitä muistuttava hupailupätkä, ja sitten niitä seuraa yleensä enemmän "taiteellisuuteen" pyrkivä kokonaisuus. Omasta mielestäni Make Mine Music ei toimi yhtenäisenä elokuvana, joten lienee kai järkevämpi käsitellä lyhyempiä pätkiä omina kokonaisuuksinaan.

The Martins and the Coys: Tämä on poistettu jenkki-DVD:stä liian väkivaltaisena, mutta (onneksi?) me pääsemme sen katselemaan. Jutun juoni näyttäisikin perustuvan Martinin ja Coyn perheiden tappeluihin, jossa lopulta jää henkiin vain kaksi henkilöä. Pätkä on aika mitäänsanomaton: tanssikohtaus on suunnilleen yhtä pitkä kuin muu klippikin vaikka se ei vie juonta ollenkaan eteenpäin. Koko juttu päättyy kuvaukseen perheväkivallasta. Huh-huh. Pitäiskö tälle oikeasti nauraa? Omaan huumorintajuuni tämä ei vain iskenyt ollenkaan, biisikään ei jäänyt mieleen millään tavalla.

Blue Bayou: Erottuu visuaalisuudellaan muista pätkistä, ja sille on ihan looginen syykin: tämän piti aluksi tulla osaksi Fantasiaa. Miellyttävän animaation vuoksi kiva katsella, taustalla esitetty laulukaan ei ole lainkaan hassumpi vaikkei animaatiota ollut aluksi tarkoitettu kyseisen kappaleen kanssa esitettäväksi.

All the Cats Join In: Ihan kamala :D Pätkästä on tehty korostetun sarjakuvamainen, joka on omalla tavallaan ihan freesiä, mutta Disneyn tyypilliseen piirostapaan tottuneena taustaton ja yksinkertainen tyyli näyttää aika karulta. Kokonaisuudeltaan musiikkivideomainen teinivideo, jossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Kohta, jossa tyttö ei pääse tanssimaan ennen kuin hänet on piiretty hoikemmaksi tuntuu yököttävältä nykykatsojasta.

Without You: Wannabe-taiteellinen pätkä, jossa näkyy omaan silmään ihanan Mary Blairin vaikutus. Animaatiota ei tässä ole nimeksikään, koko homma näyttäisi olevan luonnosvaiheeseen jäänyt. Ihan turha, mutta palvelee sentään ptäkään kuuluvaa musiikkia ihan siedettävästi.

Vaikeaa tämä baseball

Casey and the Bat: Ensimmäinen osio, johon pääsin oikeasti vähän "mukaan". Tässä jakson pohjana on runo, joka kertoo ihan hauskan tarinan baseball-joukkueesta ja liian omahyväisestä tähtipelaajasta. Animaatio on tässäkin lyhäri-tasoa, mutta palvelee tarinaa mielestäni varsin mallikkaasti. Ainakin edellisiin verrattuna onnistunut kokonaisuus. Hahmojen toki odottaisi olevan vähän persoonallisemman näköisiä.

Two Silhouettes: Siis animaation päätähdiksi nousevat siluetteina liikkuvat balettitanssijat. Ei vain toimi, jos multa kysytään. Animaatio on rakennettu näiden hahmojen ympärille. Alussa ja lopussa ilmestyvä portti ihan hieno, mutta muuten tanssijoiden ja animaation kontrasti on liian häiritsevä. Laulusta en muista yhtikäs mitään.

Peter and the Wolf: Näkee kyllä että kylmä sota ei ole vielä elokuvan tekovaiheilla alkanut: tämä lyhäri sijoittuu Venäjälle ja vielä ihan myönteisessä mielessä. Tässä onkin jo aineksia hyvään tarinaan: animaatio rullaa mielestäni ihan hyvin, mukana on ihan kiinnostavan näköisiä hahmoja ja jaksossa on juonta ja draamaakin. Vaan kertoja pilaa melkeinpä kaiken. Aluksi hän selittää ihan kädestä pitäen, kuinka eri soittimet edustavat eri henkilöitä. Eikä siinä vielä kaikki: kertoja horisee kaikenlaista turhanpäiväistä ja itsestäänselvää, eikä hänen sanomisistaan ole mitään hyötyä. Tekisi mieli tintata kuonoon koko ukkoa. Ja uskomatonta, että Disney on saanut ympättyä vanhan kunnon valekuolema-tropen tähänkin juttuun.

After You've Gone: Liikuskelevien soittimien... liikuskelu ei tunnu kovin mielekkäältä. Ihan hyvin toteutettu pätkä, vaikka ei onnistu pitämään omaa mielenkiintoani yllä. Animaatio on jälleen lyhärimäistä.

Johnnie Fedora and Alice Bluebonnet: Tässä on sitä tarinaakin, huraa! Laulu oli itseasiassa tosi hyvä, ja pidin mukaan piirretystä hattujen rakkaustarinasta. Tästä tuli ihan elävästi mieleen "Monsterit Yliopisto"-elokuvan alussa esitetty tarina kahdesta sateenvarjosta, tosin tässä esineiden antropomorfisuus on viety vielä hieman pidemmälle. Animaatio miellytti itseäni, perus-Disneymäisen näköistä mutta itselleni mukavampaa katsoa kuin enemmän "kokeellisten" pätkien. Ehkäpä suosikkini elokuvan jaksoista.

The Whale Who Wanted to Sing at the Met: Kiinnostava tarina oopperalaulajaksi haluavasta valaasta, tematiikasta tulee mieleen Pixarin Rottatouille, kummatkin tarinoita väärinymmäretystä eläinnerosta. Willie-valaan tarina sattuu päättymään astetta ikävämmin. Mielenkiintoinen pätkä, hauskaa on myös se, että kertoja (joka ei ole yhtä ärsyttävä kuin Peter and the Wolfissa) korostaa antagonistin olevan erehtynyt, enemmän kuin paha. Animaatio on mielestäni elokuvan pätkistä paras. Pidin myös siitä, että tässä esitetty musiikki oli oikeasti osa animaation kertomaa tarinaa.

--

Summa summarum voisin sanoa, että en ymmärrä tätä elokuvaa. Se on monilta osin liian aikansa elänyt, ja toisaalta sijainti muiden Disneyn klassikoiden joukossa tekee siitä entistä vaikeammin lähestyttävän. Toisaalta muiden saman aikakauden elokuvien katselu voisi avata Make Mine Musicia enemmän. Elokuva paranee loppua kohden, ja tarinalliset jaksot ovat jo ihan viihdyttävää katseltavaa. Silti lyhäripätkät eivät aiheuta samanlaista thrilliä kuin kokopitkät elokuvat. Sanoisin, että Make Mine Music on katsottava lyhärikokoelmana, mutta kokopitkien elokuvien rinnalla se kalpenee aika lailla.

Ensisilmäyksellä: Notre Damen kellonsoittaja (1996)

"Auta, oi Luoja, kun muut auta ei"

Notre Damen Kellonsoittaja kuuluu niihin varsin ikonisina pidettyihin Disneyn klassikoihin, joita en ole lapsuudessani koskaan nähnyt. (Kakkososan olen kyllä kertaallen nähnyt lapsena, mutta siitä en edes muista mitään, ehkä ihan hyvä vaan) Saatuani DVD:n joululahjaksi oli vihdoin aika tutustua tähän yhtenä Disneyn synkimmistä pidettyyn klassikkoon. Vaikka olin joitakin Kellonsoittajan kappaleita kuullut ennestäänkin, niin kyllä upea "Notre Damen kellot" pysäytti heti alussa...! Kuoroja ja kellosoundeja,  meitsi kyllä tykkää!

Notre Damen Kellonsoittajan synkkyyttä ei kyllä ole turhaan mainostettu. Huomasin ahdistuvani monissa kohdissa, erityisesti Houkkien juhla ja lopun taistelukohtaus olivat erityisen vaikuttavia. Miellän itseni tyypillisesti Disneyn kevyempien klassikoiden, kuten Aladdinin tai Herkuleksen faniksi, ja siksi Kellonsoittajan draamallisuus ja synkkyys tuntui välillä vähän vieraalta. Tämä ei tietenkään ole huono asia: mielestäni on hienoa, että Disney on ottanut käsittelyyn tarinan, joka käsittelee niinkin perustavanlaatuisia aiheita kuin Kellonsoittaja.

Juoni ja käsikirjoitus toimivat. Alussa tarinan kulkua on vaikea hahmottaa - Kellonsoittaja kun ei ole aivan yhtä tarinavetoinen kuin perinteisiin satuihin perustuvat elokuvat vaan siinä on alussa romaanille tyypillistä pohjustusta ja hahmojen esittelyä, sanoisin  itse tarinan alkavan vyöryä eteenpäin vasta sitten kun Quasimodo auttaa Esmeraldaa pakenemaan. Tämä ei tee elokuvalle hallaa vaan alun hapuilevuus toimii hyvin vastapainona elokuvan lopun valtavalle jännitteelle.

Siinä ne sitten on: Notre Damen kellot

Erityisen positiivisena piirteenä pidän elokuvan inhimillisiä ja samaistuttavia hahmoja. Quasimodo on ujoudessaan ja epävarmuudessaan hyvin aidon oloinen, ja hänen epäitsekkyytensä koskettaa elokuvassa kerta toisensa jälkeen. Mielestäni myös hänen vastahakoisuutensa lähteä tornista ja auttaa muita hahmoja on uskottavaa. Esmeralda on kiinnostava hahmo riuskana mutta samalla hyväsydämisenä naisena. Phoebus on omasta mielestäni yksi hauskimman näköisistä Disney-kundeista ;) Hän on myös kiinnostavan ristiriitainen hahmo, toisaalta hän on Frollon joukoissa mutta siltikin oikeudenmukainen ja viattomien vainoamista vastustava.

Myös Frollo on pahiksena hyvin suunniteltu: hänen muukalaisvihansa ja toisaalta halunsa Esmeraldaan tekevät hänestä yht'aikaa pelottavan ja inhimillisen. Frollo tuntuu kauhistuttavalta, koska hän on tietyllä tavalla realistinen.  Erityisesti tapa jolla hän uskottelee hyvyyttään itselleen ja muillekin on puhutteleva. "Helvetin liekit" on todella ainutlaatuinen pahislaulu ja siihen liittyvä kohtaus on hienosti animoitu. Kiinnostavaa oli myös se, kun Frollo itse "ennustaa" oman kuolemansa juuri ennen kuin se tapahtuu. Hänen häviönsä onkin kuin jonkun ylemmän tahon sanelema!

Gargoilit olivat mielestäni varsin hauskoja sidekickejä, ja heidän olemassaolonsa selittää vähän sitä, miksi Quasimodo ei tullut kokonaan Frollon aivopesemäksi. Monien muiden mielipidettä mukaillen heidän laulunsa on elokuvan heikoin lenkki, sillä se ei sovi elokuvan muuten varsin karuun ja vakavaan sävyyn. Se kuitenkin pohjustaa sitä seuraavaa kohtaa, jossa Esmeralda tuo Phoebuksen kirkon suojaan ja Quasimodo tajuaa heidän rakastavan toisiaan. Kohtaus oli itselleni elokuvan puhuttelevin ja vetosi minuun hyvin henkilökohtaisella tasolla. Gargoilien laulu toimi vastapainona tälle.

Quasimodon ja Frollon suhde tuo elävästi mieleen tuoreemman klassikon, elokuvan Kaksin Karkuteillä ja Tähkäpään ja Gothelin suhteen. Elokuvat ovat muuten tyyliltään niin erilaiset, ettei yhteys oikeastaan jää häiritsemään, ja itselleni on melkeinpä mielenkiintoista, miten uudempien elokuvien juonikuviot ja hahmojen repliikit peilaavat aikaisempia Disneyn klassikoita. Jäi lisäksi mietityttämään, että olenko ainoa, jonka mielestä Clopin oli todella inhottava hahmo? Tyyppihän on täysi sadisti joka näytti nauttivan kaikenlaisesta nöyryyttämisestä ja väkivallasta!

Ai niin, ja suomidubbi! Ihkutamme aika-ajoin toisen Disneystä pitävän ystäväni (joka tämän elokuvan minulle lahjaksi antoikin) kanssa Velimatti Rantaa, joka tekee hienoa työtä nuorena ja epävarmana Quasimodona. Hänen ääntään olisi kiva kuulla uudemmissakin elokuvissa... Myös Frollon ääni Ossi Ahlapuro oli mahtava, myös vaativissa lauluosuuksissa. Muutenkin dubbi oli onnistunut omasta mielestäni. Kiinnostavaa nähdä kuinka Antti Pääkkönen taipuu kaikista huumorirooleistaankin Clopinin kaltaiseen hahmoon.

Notre Damen Kellonsoittaja oli kokemuksena mahtava, mutta se ei tyyliltään ole aivan täysin makuuni. Elokuvan voimakas tarina ja vaikuttavat kohtaukset saavat ymmärtämään, miksi elokuva puhuttelee monia. Hieno elokuva, vaikka ei omaksi suosikiksi nousekaan.

Ensisilmäyksellä: WALL-E (2008)

"Kuka olet?"

Aloittaessani katsomaan Pixarin vuonna 2008 tekemää animaatioelokuvaa WALL-E mieleeni heräsi alkajaisiksi kysymys: voiko WALL-E:n kaltainen robotti kokea hahmokehitystä? Elokuva vastaa kysymykseeni huomattavan ripeään: kyllä voi, ainakin teoriassa. Mutta tarvitseeko WALL-E hahmokehitystä elokuvansa kontekstissa? Ehkä ei sittenkään. Hahmokehitystä toki tapahtuu elokuvan aikana, mutta ei suoranaisesti nimikkohenkilölle itselleen.

WALL-E on yksinkertaisuudessaan tarina roskankerääjärobotista, joka tapaa toisen robotin, ja tästä alkaa seikkailu. Ihastuin elokuvassa suunnattomasti siihen tapaan, jolla Pixar oli tehnyt robottihahmoista yht'aikaa robottimaisia ja inhimillisiä. Sekä WALL-E:stä että EVA-robotista tulee esille heidän omat personaansa, mutta se on oivaltavasti välitetty katsojille hahmojen toilalujen varassa ilman, että hahmot vaatisivat sille varsinaisesti erityisempää dialogia. Vaikka EVA puhuukin elokuvassa jokuisen sanan ja lauseen, tulee robotin temperamenttinen persoona enemmän esiin hahmon tavasta reagoida asioihin ja muihin hahmoihin.

Puhumattomaksi robotiksi WALL-E on äärimmäisen sympattinen tapaus

Muutenkin dialogin puute tekee WALL-E:sta elokuvana kiinnostavan. Taustamusiikki  nousee entistä merkittävämpään asemaan  ja sen narratiivisuutta on ilo kuunnella. Samoin animaatioon ja taustoihin ehtii keskittyä jo ensimmäisellä katselukerralla, kun dialogin kulkua ei tarvitse prosessoida samalla tavalla. Dystopiseen maahan, avaruuteen ja avaruusaluksille sijoittuva elokuva on visuaalisesti typerryttävän upea. WALL-E on Pixarilta selvästikin riski, sillä se ei ole mikään yleisöjä kosiskeleva filmi, vaan ohjaaja Statonilla on selvästi ollut vahva oma visionsa, jota hän on lähtenyt toteuttamaan. Onneksi elokuva löysi yleisönsa eikä siitä tullut omituista taideviritelmää Pixarin menestysleffojen sarjassa, vaikka toki edelleen sen synkkä ja vähän kieroutunutkin maailma saattaa tuntua joistakin Pixar-faneista luotaantyöntävältä.

Vaikka WALL-E pääseekin juonellisesti elokuvan loppupuolella vauhtiin ja alun runollisuus väistyy juonenkulun tieltä, jää se silti eräänlaiseksi oudoksi linnuksi tietokoneanimaation saralla. Seuraavana vuonna seurannut UP - kohti korkeuksia sisältää myöskin valtavirta-animaatiolle vieraita elementtejä, muttei jätä samalla tavalla sanattomaksi kuin WALL-E. Tämä elokuva on myös mahtava esimerkki siitä, kuinka elokuvalle saadaan aikaan voimakas yhteiskunnallinen sanoma ilman osoittelua tai tuputusta.

WALL-E on hieno elokuva, joka osoittaa, että yksinkertaisistakin elementeistä voidaan rakentaa jotain puhuttelevaa. Animaatioelokuvista puhuttaessa sellaiset näkökulmat kuten hahmokehitys, juonenkulun sujuvuus ja eheys nousevat tärkeiksi seikoiksi. WALL-E tietyllä tavalla kyseenalaistaa tällaisen ajattelutavan: eikö elokuva voi olla vakuuttava, vaikka sen hahmot eivät merkittävästi muutu elokuvan aikana tai jos sen perusristiriita on jotain niin yksinkertaista kuin kahden robotin rakkaustarina? Sen isommat teemat on kiedottu onnistuneesti juurikin tämän ristiriidan ympärille. WALL-E taitaakin kertoa meille ihan useammalla tasolla, että pieni voi olla myös suurta.

Tervetuloa Tuulen väreihin. Täällä keskutellaan animaatioelokuvista, lähinnä valtavirran amerikkalaisanimaatiosta (pääasiallisesti Disney, Pixar ja Dreamworks). Kirjottelen tänne ajatuksiani näkemistäni animaatioleffoista, mistä asioista pidin, mistä en ja mitä ajatuksia ylipäätään leffaa katsoessa heräsi. Tekstien ei ole tarkoitus olla mitenkään syväluotaavia tai analyyttisia, eikä systemaattisesti kulkevia arvosteluja, vaan lähinnä meikäläisen omaa ajatusvirtaa. Olen myös kirjoittanu elokuvakohtaisten postausten lyhyehköjä juttuja animaation ympärillä pyörivän keskustelun tiimoilta, lähinnä esitelläkseni omia mielipiteitäni.

En ole mitenkään nirso animaatioelokuvieni suhteen. Pidän Disney-tyylisistä satuelokuvista, enemmän huumoriin painottuvista elokuvista, käsinpiirretyistä elokuvista, CGI-elokuvista, eläinelokuvista, prinsessaelokuvista... Tietenkään kaikki elokuvat eivät aina toimi, mutta yritän jättää turhat ennakkoluulot pois animaatioelokuvaa katsellessani. "Ensisilmäyksellä"-otsikoidut liittyvät elokuviin jotka olen nähnyt vain kerran, ja teksti liittyy olennaisesti elokuvan aiheuttamaan ensireaktioon. "Ajatuksella"-otsikoidut olen nähnyt useampaan kertaan jossain elämäni vaiheessa.

Toivottavasti viihdytte blogin parissa!