Lyhyesti: Aina katkeraan loppuun saakka

Olemme erään ystäväni kanssa aina välillä puineet niin sanottua fanitytön dilemmaa: mitä tehdä, kun ihastuu asiaan X mutta sitten tarina alkaa ottaa sellaisia käänteitä, jotka eivät itsestään tunnu ollenkaan hyviltä ratkaisuilta? Hypätäkö kelkasta vai kestääkö hamaan loppuun saakka? Kärvistelläkö kurjan loppuratkaisun kanssa vai kieltääkö kokonaan epämieluisten osien olemassaolo? Tällaiset kysymyksenasettelut saattavat tulla olennaisiksi esimerkiksi tilanteissa, joissa itselleen tärkeä elokuva saa jatko-osan, jonka tarinallinen kehitys tai laatu ei vastaa omia odotuksia. Esimerkiksi Disney-fanien keskuudessa tällainen hampaidenkiristelyä aiheuttanut veto on ollut Pocahontas 2 -elokuva.

Olen puhunut Näin koulutat lohikäärmeesi-sarjasta jo useampaan otteeseen, ja tämä aihe tuli mieleeni törmätessäni kolmatta ja viimeistä lohari-elokuvaa käsittelevään postaukseen Tumblrissa. Elokuvaa käsittelevän wikipedia-sivulla on nimittäin lainaus alkuperäisen kirjasarjan luojalta Cressida Cowellilta, jonka mukaan elokuvasarjan niin kuin myös kirjasarjankin päätös olisi samanlainen: ne vastaisivat kysymykseen sitä, miksi lohikäärmeitä ei enää ole.

Ja mä kun luulin että nää kertoisi lohikäärmeiden ja ihmisten ystävyydestä...

Jo Näin koulutat lohikäärmeesi 2 oli ajoittain aika rankkaa menoa: elokuvan kliimaksikohdassa Hikotuksen lohikäärmeystävä Hampaaton tappaa Hikotuksen isän ollessaan vihollislohikäärmeen tahdon alaisena. Vaikka välikohtaus ei riko Hikotuksen ja Hampaattoman välistä sidettä, niin tokihan se jättää muistutuksen siitä, että lohikäärme ei ehkä sittenkään ole täysin kesytettävissä. Ehkä elokuvan loppuratkaisukin nousee tästä juonteensta. Jos Cowellin sanoma pitää paikkansa ja DW pysyy tässä suunnitelmassa (elokuva julkaistaan näillä näkymin kesällä 2017), jäljelle jää kysymys, että mihin ne lohikäärmeet sitten katoavat? DW tuskin järjestää elokuvaansa minkäänlaista lohikäärmeiden joukkomurhaa, mutta vähintäänkin katkeransuloinen loppu on odotettavissa.

Tämä lienee syy, miksi leffojen jatko-osat ovat sekä kutkuttava että kauhistuttava ajatus: koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Näillä näkyminen Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja päätyy "dekonstruoimaan" sen oletuksen, jolle alkuperäinen elokuva niin vakaasti perustui: että lohikäärmeet ja ihmiset voivat olla ystäviä. Oli se sitten hyvä tai huono juttu, niin ainakin sen pitäisi opettaa ihmisiä heräämään siihen tosiasiaan, että elokuvasarjat voivat kasvaa mihin suuntaan tahansa, eikä jatko-osia kannata tuomita fiaskoiksi ennen kuin niistä on edes julkaistu ensimmäisiä promokuvia. (Ei edes silloin kun kyseessä on Frozen 2).

Ensisilmäyksellä: Viimeinen yksisarvinen (1982)

Tunnen aina suurta tyydytystä kun saan esitellä blogissa leffan studiolta jonka tuotoksista ei ole ennen puhuttu. Viimeinen yksisarvinen on Rankin/Bassin tuotantoa ja todennäköisesti studion tunnetuin teos jouluaiheisten stop-motion -animaatioiden ohella. Tämä kyseinen leffa ei kuitenkaan ole mitenkään kovin tunnettu elokuva meilläpäin, ilmeisesti elokuva on joskus julkaistu videolla ja varmaan televisiossakin nähty, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei ole kävellyt vastaan. Oma levyni oli brittiläinen dvd.

Viimeinen yksisarvinen perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan. Olen lukenut teoksen joskus, mutta lukukokemus ei ilmeisestikään ollut kovin säväyttävä koska kirja on paljolti painunut unohduksiin. Elokuvan asetelma on road movie-tyyppinen: päähenkilö Yksisarvinen lähtee etsimään muita kaltaisiaan, joiden kuulee olevan Punaisen Härän vankina. Matkalla hän tapaa taikuri Schmendrickin ja rosvonaisen Molly Gruelin, jotka seuraavat häntä lopulta yksisarvisia vankinaan pitävän kuningas Haggardin linnaan. Päästäkseen sinne yksisarvisen on kuitenkin muututtava ihmiseksi ja maksettava siitä koituva hinta.

Yksinkertaisen juonen ei sinällään pitäisi antaa hämätä, sillä Viimeinen Yksisarvinen on tarinana varsin sisällökäs. Hahmoihin on saatu yllättävän paljon "massaa", sillä juonen itsessään ollessa varsin suoraviivainen saavat hahmot enemmän tilaa kehittyä. Nimikkohenkilö Yksisarvinen poikkeaa useista animaatioiden sankarihenkilöistä: hän on tyyni ja etäinen, jopa kylmä, tosin hänen hahmonsa kokema hienovarainen kehitys on elokuvassa keskeistä. Hän on myös päähenkilönä harvinaisen dominoiva siinä mielessä, että kaikki muu elokuvassa tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Muista elokuvassa esiintyvistä tärkeämmistä henkilöistä vain Schmendrickillä tuntuu olevan motiivi, joka ei suoraan liity Yksisarviseen.

Elokuvan myöhempiin julkaisuihin on ainakin Yhdysvalloissa lisätty sensuroitu ääniraita, josta on parit ärräpäät poistettu. Tässäkin Molly G. ystävällisesti totee Yksisarviselle "Damn you!"

Molly Gruel ja Schmendrick jatkavat hahmoina samanlaista jokseenkin lakonista linjaa Yksisarvisen kanssa. Molly vaikuttaa pahantuuliselta akankäppänältä, mutta hän on todellisuudessa herkkä ja älykäs. Schmendrick vaikuttaa ihailevan Yksisarvista tämän taikavoimien vuoksi ja haluaisi itsekin onnistua langettamaan oikeita taikoja - välillä jopa siinä onnistuen. Hän yrittää esittää kovaa jätkää mutta on oikeasti aika leppoisa kaveri. Vaikka Yksisarvinen on aktiivinen hahmo, ihmiseksi muututtuaan hän passivoituu, ja Mollyn ja Schmendrickin (sekä Haggardin pojan prinssi Lírin) toiminta muuttuu juonen kannalta olennaiseksi. Kaksikolla onkin ihan hauska henkilökemia, Molly jatkuvasti kehottaa Schmendrickiä tekemään asioita Yksisarvisen hyväksi ja kun tämä sitten tekee työtä käskettyä niin Molly motkottaa siitä kun taikuri sotkee aina kaiken.

Vaikka elokuva ei animaatiollaan voikaan kilpailla alansa jättejä vastaan, niin se ei se myöskään mitään jäätävää myötähäpeääkään herätä. Hahmodesign on yksinkertaisuudessaan omaan makuuni: Disney-vibat eivät nouse yhtä suuriksi kuin samoihin aikoihin elokuvaohjausta aloittelleen Don Bluthin elokuvissa (joka ei liene ihmekään sillä Bluth on alkujaan Disney-animaattori), ja hahmojen persoonalliset olemukset paikkaavat ilmeikkyyden puutetta.  Jimmy Webbin säveltämät ja America-yhtyeen tulkitsemat kappaleet eivät tue elokuvan kerrontaa mitenkään mainittavasti, mutteivät myöskään ala ärsyttää. Nimikkokappale "The Last Unicorn" on suorastaan hyvä! Erityiskehut elokuva saa ääninäyttelystä, joka oli jotenkin erityisen miellyttävää kuultavaa. Mia Farrow kuulostaa Yksisarvisena juuri sopivan eteeriseltä, ja muutkin ääninäyttelijät saavat hahmonsa kuulostamaan jotenkin erityisen luonnollisilta.

Heikko juoni jää Viimeisen Yksisarvisen suurimmaksi ongelmaksi: road movie -tyyppinen rakenne ei tarjoa kovin vakuuttavaa draaman kaarta, ja muiden yksisarvisten pelastaminen ei lopulta tunnu niin eeppiseltä jutulta kuin pitäisi. Kuningas Haggardia ei ole tarkoitettukaan superpelottavaksi pahikseksi vaan lähinnä sääliä herättäväksi kovasydämiseksi ukonpahaseksi, eikä yksisarvisten jahtaamiseen keskittyvä Punainen Härkäkään tarjoa hirveästi pureksittavaa. Hahmot ovat tarinassa keskiössä, mutta keskushenkilö Yksisarvisen ollessa hienovaraisen kehityksenkin puitteissa varsin vaikeasti samaistuttava ei elokuva lopulta jätä kovin suurta muistoa mieleen. Kyseessä on kuitenkin mielenkiintoinen suuremman luokan jenkkianimaatio ajalta, jolloin Hollywoodin animaatiobisnes oli vielä täysin Disneyn käsissä.

Kuvan lähde: disneyscreencaps.com

Ensisimäyksellä: Prinsessa Kaguyan taru (2013)

Japanilaisen studio Ghiblin elokuvista on blogissa puhuttu aiemminkin, ja sanonpa nyt pari sanaa vähän aikaa sitten suomalaisiin teattereihin rantautuneesta "Prinsessa Kaguyan tarusta". Elokuva pohjautuu vanhasta japanilaiseen kansansatuun ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varmasti törmännet viittauksiin kyseisestä tarinasta, sillä niin olennainen osa se on paikallista perinnettä. Ohjaaja Isao Takahatan käsissä vanha tarina on siirtynyt valkokankaalle herkällä ja koskettavalla tavalla, ja on mukavaa että pääsemme elokuvaa ihailemaan meikäläisissäkin teattereissa.

Tarina alkaa siitä, kun bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunvarresta pienen tytön, jonka hän päättää vaimonsa kanssa kasvattaa omana lapsenaan. Epäinhimillisen hurjaa vauhtia kasvava tyttö viettää onnellisen lapsuuden vuoristokylässä, mutta isän löydettä bambunvarresta kultahippuja hän päättää, että taivaasta lähetetty tyttö ansaitsee prinsessan kohtelun pääkaupungissa. Prinsessa Kaguyaksi nimetty tyttö opettelee elämään ylhäisen naisen tavoin suuressa kartanossa, mutta hän kaipaa jatkuvasti kotiinsa vuorille. Hiljalleen Kaguya alkaa vaipua melankoliaan. Tilanne pahenee entisestään kun ylhäiset miehet tulevat pyytämään tytön kättä ja tämä torjuu heistä jokaisen, aiheuttaen näin mielipahaa isälleen joka uskoo avioliiton olevan tie tyttärensä onneen. Lopulta Kaguya muistaa olevansa kotoisin kuusta ja että hänen olisi sinne myös palattava. Kaguya toivoo kuitenkin voivansa jäädä, sillä hän on alkanut arvostamaan elämää maan päällä iloineen ja suruineen. Elokuva päättyy erittäin vaikuttavaan kohtaukseen, jossa itse Buddha saapuu airueineen hakemaan Kaguyaa, joka rukoilee saavansa jäädä vielä maan päälle perheensä luokse. Hänen hartioilleen asetetaan kuitenkin viitta, joka saa hänet unohtamaan maanpäälliset asiat.

Prinsessa Kaguyan taru on monilla tavoin erikoinen animaatioelokuva, jopa muiden Ghibli-tuotosten rinnalla. Elokuva on esimerkiksi animaatioksi pitkäkestoinen (2 tuntia 17 minuuttia) ja tarinankerronnaltaan hyvin verkkainen. Kaguyan vauva-aikaa ja lapsuutta kuvataan hyvä tovi, eikä tarinalla tunnu olevan missään vaiheessa kiire mihinkään. Katsojille paljastuu tieto Kaguyan kohtalosta vasta aivan elokuvan loppumetreillä, joka on kieltämättä kerronnallisesti erikoinen ratkaisu ja tulee katsojalle vähän yllätyksenä jos alkuperäisversio ei ole tuttu. Vaikka itse tunsin alkuperäisen tarinan vain hyvin hämärästi, niin jo ennen elokuvan puoliväliä tuli itselleni vahva tunne siitä, että elokuva ei tule loppumaan onnellisesti. Jotenkin elokuvaan upotettu surumielisyys on niin voimakasta, että sen ei voinut kuvitellakaan loppuvan jollain toisella tavalla.

Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on myös miellyttävän omintakeinen. Itselleni tuli hyvin selkeälinjaisesta ulkoasusta mieleen sarjakuvataide, johon varmastikin vaikutti kalligrafiasta inspiraationsa saanut vivahteikas piirrosjälki. Akvarellitaustat luovat elokuvalle hyvin herkän ilmeen ja se sopiikin kauniiseen tarinaan kuin nenä naamaan. On todella ilahduttavaa törmätä vielä nykypäivänäkin elokuvaan, jossa käsintehty piirrostyö näkyy yhä edelleen todella selkeästi. On myös kiinnostavaa, kuinka tekniikoiden muutos kuvasta hahmojen mielialoja ja tunnetiloja. Myös muista Ghiblin elokuvista tutuksi tulleen Joe Hisashin säveltämä score tukee elokuvaa erinomaisesti.

Prinsessa Kaguyan taru on myös täyttä nannaa japanilaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Elokuvan kuvaama myyttis-historiallinen Japani on länsimaiselle katsojalle kiehtova paikka. Erityisen jännää katsottavaa ovat kohdat, joissa Kaguya opettelee ylhäisönaisen tapoja. Hänen täytyy esimerkiksi nyppiä kulmakarvansa ja värjätä hampaansa mustaksi vastatakseen senaikaista kauneusihannetta! Itseäni on muissakin Ghiblin elokuvissa viehättänyt niiden tapa kuvata kotimaataan, ja Kaguya tarjoaa katsojalle uuden mielenkiintoisen ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.

Kaunis taide, surullinen tarina ja yleinen kerronnan maailailevuus tekevät Prinsessa Kaguyan tarusta varsinaisen fiilistelyelokuvan. Joidenkin katsojien mielestä leffa on varmaan aika tylsä, eikä sitä selvästikään ole ihan nuorimmille pilteille suunnattukaan. Elokuvaan on myös saatu todella tyylikästä ja hienovaraista huumoria, joka ainakin itseäni miellytti kovin. Prinsessa Kaguyan taru tuntuu olevan jonkinlainen antiteesi valtavirta-animaatiolle, ja sen takia se tarjoaa erityisen mieleenpainuvan katsomiskokemuksen. Itselläni on aina ollut mieltymys katkeransuloisiin tarinoihin, ja varmasti se on yksi syy miksi tämä elokuva osui ja upposi. Vaikka rakastan CGI-tykitystä koko sydämestäni, niin kyllä tämä elokuva taas muistutti että kyllä niitä perinteisiäkin tekniikoita kaivataan...!

Ajatuksia: Lilo & Stitch (2002)

2000-luvun alkupuolella, pitkän "satukauden" jälkeen Disneyn studion ohjaajia puri selkeä scifikärpänen. Tästä on tuloksena jännittävä "trilogia", jossa nähdään kaiken maailman teknisiä vimpaimia, avaruusolioita ja ajoittain hyvinkin toiminnallista meininkiä. Nämä kolme elokuvaa ovat tietenkin Atlantis, Lilo & Stitch sekä Aarreplaneetta. Tämä "scifikauden" tuotokset ovat omissa silmissäni yksiä studion omaperäisimmistä. Disney on toki palannut teknologiailoittelun maailmaan myöhemmin elokuvassa Riemukas Robinsonin perhe sekä nyt talvella leffateattereihin tuleva Big Hero 6sen mukana.

Lilo & Stitch on "scifikuorrutteen" alla kuitenkin todella vahva tarina ystävydestä, sisaruudesta ja perheestä. Tarinan ytimessä on kahden maailman kohtaaminen: orpo ja yksinäinen havaijilaistyttö Lilo kohtaa Stitchin, älyllisen avaruusolion joka on luotu tuhoamaan. Tarinan jännite on rakennettu kiinnostavasti: katsoja on jo alusta asti tietoinen siitä, mikä Stitch oikeastaan on ja elokuvaa katsoessa sitä vain odottaa, milloin kulissit kaatuvat. Tämä jännite pysyy yllä ihan poikkeuksellinen kauan: vaikka Stitchin käytös on pitkälti hyvin "epäeläimellistä", ei Lilo kutsu häntä avaruusolioksi ennen kuin Pleakley ja Jumba yrittävät ottaa hänet kiinni. Tarkempi katsoja voisi pitää tätä ammottavana juoniaukkona, mutta omasta mielestäni on ihan sopivaa että muutenkin eksentriseksi kuvattu Lilo ei suhtaudu karsaasti Stitchin käytökseen.

Avaruusoliojuonen rinnalla elokuva käsittelee tapausta, jossa Lilon isosisko Nani yrittää epätoivoisesti pitää itsellään sisarensa huoltajuuden. Tilanne vaikuttaa jo alusta varsin toivottomalta, eikä Stitchin kaltaisen lemmikin pitäminen helpota hommaa yhtään. Lilon ja Nanin välit ovat usein kireällä, ja he kummatkin kärsivät siitä, ettei heillä oli oikeastaan ketään johon nojautua henkilökohtaisissa ongelmissaan. Vaikka Stitch näyttäisi alkujaan tuovan perheeseen vain lisää sekasortoa, niin elokuvan edetessä hänestä hitsautuu tiiviksi osaksi perhettä ja auttaa omalla tavallaan Liloa ja Nania "löytämään toisensa" ja pitämään perheen yhdessä. Lastensuojelullisesta näkökulmasta elokuvan loppuratkaisu on kyllä vähintäänkin erikoinen, mutta ehkä se voidaan selittää sillä kuuluisalla "Disneyn taialla"... :D

Lilo on mielestäni yksi parhaiten onnistuneita Disney-päähenkilöitä koskaan. Vaikka hän onkin pääasiallisesti hyväntahtoinen, niin hänet samalla kuvataan myös aggressiivisena ja hieman makaaberinakin seitsemänvuotiaanan, joka lyö koulutoveriaan ja tekee heistä voodoo-nukkeja. Hän on lähes tuskallisen realistinen: kiusattu ja yksinäinen tyttö joka rukoilee saavansa ystävän. Vaikka yksinäisyyttä ja orpoutta käsitellään useissa muissakin Disney-elokuvissa, niin Lilon hahmossa nämä asiat kulminoituvat hyvin käsinkosketeltavan aitoina.

Stitch on hahmona myös lähtökohdiltaan kiehtova: alussa hän on lähinnä avaruusolio joka käyttää Liloa "ihmiskilpenään" Jumbaa ja Pleakleytä vastaa, mutta hän alkaa lopulta ymmärtää maailmaa eri tavalla vietettyään aikaan Lilon kanssa. Lilon ja Stitchin ystävyyden kasvua kuvataan hauskasti: siihen liittyy niin turhautumista, surua kuin aitoja ilon hetkiäkin. Stitch onkin Disney-hahmoksi hyvin dynaaminen, mijkä tekee hänestä oikein piristävän. Lisäksi olen itse aina tykännyt hänen hieman kömpelöstä verbaalisesta itseilmaisustaan, joka onkin hahmolle hyvin leimallista :D

Myös Lilon sisko Nani on kiinnostavasti rakennettu: hän yrittää parhaansa pitääkseen arjen pyörimässä mutta Lilon menettämisen pelko aiheuttaa hänelle ylivoimaista stressiä. Hän menettää elokuvassa työpaikkansa, mutta yrittää silti epätoivoisesti saada asiat vielä hyviksi. Lilon, Nanin ja Stitchin elämää kuvaavat osuudet ovatkin elokuvan parasta antia, ja onkin oikeasti kivaa katsoa kerrankin animaatioelokuvaa jossa keskitytään pääasiallisesti (lähes) tavalliseen elämään ja hyvinkin realistisen oloisiin ongelmiin.

Toisaalta avaruusoliopuolikin on ihan hauskasti toteutettu, mutta Stitchin luoja Jumba ja häntä avustamaan lähetetty maaekspertti Pleakley ovat mielestäni hahmoina hieman liikaa komiikan vuoksi luotuja. 90% elokuvasta Jumba ja Pleakley eivät ana elokuvalle oikeastaan mitään, koska Pelekain perheen välinen draama on niin paljon kiinnostavampaa kuin mikään, mitä he tekevät. Vaikka Jumban ja Pleakleyn läsnäolo ylipäätään mahdollistaa elokuvan tarinan syntymisen, niin lähinnä vasta kliimaksissa tulevassa Stitchin ja Jumban välisestä taistelussa ja siitä seuranneessa tapahtumaketjussa heillä on jokin rooli. Elokuvan loppuratkaisun kannalta he ovat lopulta enemmän tai vähemmän merkityksettömiä.

Tästä voikin vetää johtopäätöksen, että vaikka tematiikaltaan Lilo & Stitch onkin ehkä yksi Disneyn historian vahvimmista tarinoista, niin käsikirjoitukseltaan se on jossain määrin ontuva. On kyllä kieltämättä ihan hellyyttävää, että Jumbasta ja Pleakleystä muodostuu lopulta jonkinlaisia perheenjäseniä  Pelekain perheeseen, mutta viime kädessä he jäävät marginaaliin huomattavasti kiinnostavimpien hahmojen, pääasiassa Lilon, Nanin ja Stitchin varjoon. Tuntuu että mukaan on haluttu vähän liikaa hahmoja, ja heidän myötänsä tarinaan tulee käänteitä, joita se ei olisi välttämättä tarvinnut. Toisaalta on toki muistettava, että Disneyn tyyliin kuuluu henkilödraaman ohella myös toiminta, ja siksi en täysin panekaan pahakseni elokuvan vähän turhan äkkiseltään avaruusseikkailuksi muuttuvaa loppua. Siltikin kontrasti elokuvan keskiosan kanssa on silmiinpistävä.

Selkeistä vioistaan huolimatta tämä elokuva on itselleni todella lähellä sydäntä. Lilo & Stitch käsittelee vierauden, yksinäisyyden ja menetyksen teemoja hyvin koskettavasti tavalla, joka puhuttelee varmasti kaikenikäisiä. Tämä yhdistettynä hienoihin ja realistisiin hahmoihin tekee tästä elokuvasta ehdan klassikon, jota ainakin itse jaksan töllätä kerrasta toiseen.

Ja hei, jos minulta kysytään niin aika harva Disney-mies on yhtä hurmaava kuin David... ;)

Lyhyesti: HTTYD 2 suomeksi eli Näin koulutat... lohnarisi?

Ihan vielä vähän palataan dubbiaiheeseen kun jutunjuurta sattuu yhä löytymään! Kävin katsomassa Näin koulutat lohikäärmeesi 2 -elokuvan toistamiseen ja tällä kertaa suomidubilla. Dreamworksin suomidubit ovat pääasiallisesti laatutavaraa, onhan kyse kuitenkin ison budjetin animaatioelokuvista. Siksipä ennakko-odotukset olivat varsin korkealla. Sanoisin, että pääosin dubin toteutus oli ihan mukiinmenevä: näyttelijät vetivät roolinsa hyvin ja sopivat hahmoille. Toki englanninkielinen versio kummitteli takaraivossa ja vaikutti katsomiskokemukseen, mutta monilta osin suomenkielinen lopputulos oli ihan toimiva.

Ongelma kuitenkin on, että leffan kanssa on tehty pari varsin omituista ratkaisua. Ensimmäinen näistä on Hikotuksen äitiä Valkaa ääninäyttelemään valittu Rebecca Viitala. Heti kun hän ensimmäistä kertaa avaa suunsa, niin puheessa on kuultavissa jotakin häiritsevää. Viitalan suomen kielen artikulaatio on varsin, noh, epäluonnollista ja tämä korostuu erityisesti Valkan lauluosuudessa. Elokuvan edetessä tulin lopulta siihen tulokseen, ettei ääninäyttelijä voi olla äidinkieleltään suomenkielinen. Epäily paljastui lopulta oikeaksi: Viitala on toden totta suomenruotsalainen.

On tietysti ilmiselvää, ettei dubbaustiimi ole vahingossa valinnut rooliin murtaen ääntävää näyttelijää. Myös englanninkielisessä versiossa Valka puhuu erilaisella aksentilla kuin muut hahmot. Olen varsin vakuuttunut siitä, että produktiossa on pyritty saamaan Valkan äänestä kuulumaan se tosiasia, että hän on viettänyt viimeiset 20 vuotta lähestulkoon ilman ihmiskontaktia. Totesin jo Studio Ghiblin Tuuli Nousee -elokuvan arvostelussa, että ei-natiivin puhujan käyttö voi toisinaan tuoda myönteisen efektin hahmon äänessä (toki kyseisen elokuvan kohdalla pitää muistaa, etten katsonut elokuvaa äidinkielelläni), mutta mielestäni Viitalan hapuileva suomen kieli ei loppupeleissä palvele hänen hahmoaan kovin hyvin, varsinkin kun Valkalla on paljon repliikkejä ja laulukin. Näyttelijänä Viitala on mielestäni ihan hyvä.

Viitalan ääni on lievästi häiritsevä, mutta vielä enemmän suomidubissa korviini otti se, että hahmot viljelivät jatkuvasti "lohikäärmeen" sijasta sanaa "lohnari". Sanooko joku lohikäärmeitä oikeesti "lohnareiksi"? Onko kyseessä jokin murretermi jota pääkaupunkiseutulainen mieleni ei tunnista? :D Ymmärrän kyllä ongelman ytimen, eli sen että "lohikäärme" on liian pitkä sana huulisynkan kannalta. Mutta miksi kääntäjä on päätynyt "lohnariin" jokseenkin yleisemmin käytössä olevan "loharin" sijaan? Erityisesti hampaiden kiristelyä aiheutti termi "lohnariratsastaja"... Hei pliis!

Elokuvan dubbaamisesta tuskin on yritystä puuttunut, mutta lopputulos jää omissa silmissäni hailakaksi juuri näiden huomattavien puutteiden takia. Yleensä katson suomidubbeja enemmän kuin mielelläni, mutta en enää ikinä halua kuulla sanaa "lohnari"!

#dubbihaaste-ekskursio: Onko sillä kielellä oikeasti väliä?

Tänään lähdenne hieman sivuraiteille Tuulen Värien pääasiallisesta aiheesta eli länsimaisesta animaatiosta. Varoitan jo ensialkuun, että postaus pääsi lipsumaan pitkäksi ja aiheesta vähemmän kiinnostuneella varmasti vähän puuduttavaksikin. Juttuni aihe on kuitenkin sellainen, joka koskettaa erityisesti animaatiota maa- ja genrerajoista huolimatta, ja muutenkin se toimii eräänlaisena "jatko-osana" ensimmäiseen samaa aihetta käsittelevälle tekstilleni. Hyvät naiset ja herrat, tänään pureudumme jälleen polttavaan kysymykseen: onko alkuperäinen dubbaus aina se parempi?

Saadakseni jonkinlaisia vastauksia tähän kysymykseen, päätin järjestää ihmiskokeen. Tutkimusryhmänä kokeessa oli erään nimetämainitsemattoman animaatioblogin parikymppinen ylläpitäjä (eli siis minä). Tutkimusmateriaaliksi valikoitui japanilaisen Wit Studion tuottama animaatiosarja Shingeki no Kyojin eli englanniksi Attack On Titan ja amerikkalaisen Funanimation-yhtiön tekemä englanninkielinen dubbaus sarjasta. Tutkimusasetelma oli yksinkertainen: 25-jaksoisesta ensimmäisestä tuotantokaudesta puolet toisella kielellä ja sen jälkeen puolet toisella. Asetelma on näennäisen tasapuolinen: minulla ei alussa ollut aavistustakaan, miltä sarja kuulostaa kummallakaan kielellä. Japanilla oli tilanteessa "kotikenttäetu", mutta jos mietin aikaisemmin esittämääni teoriaa "dubbiin leimautumisesta", niin ei ole tämän valossa suinkaan yhdentekevää, kummalla dubilla aloittaa. Koska enkkudubbeja on perinteisesti sorsittu animekatsojien piirissä, niin päätin että on oikeus ja kohtuus, että Amerikka saisi aloittaa. Ja kas näin, dubbihaaste oli syntynyt!

No, näin esitettynä dubbihaaste kuulostaa ylevältä jutulta, mutta todellisuudessa haaste syntyi enemmän tai vähemmän vahingossa. En alunperin ollut aikeissakaan katsoa koko sarjaa (minua on aika vaikea saada innostumaan uusista tv-sarjoista...), mutta eräs hyvä ystävättäreni sai päähänsä että minun on nähtävä tämä nykyviihteen dystopia-vimmaa seuraileva hittisarja. Kun hän lopulta oli viekkaudella ja oveluudella saanut minut istutettua ruudun ääreen, niin päätin vähän velmuilla kamun kustannuksella ja ottaa katseluun japaninkielisen version sijasta enkkudubin. Sarjaa ei löytynyt englanniksi kuin puoleenväliin, ja silloin mielessäni virisi ajatus että tässähän voisi samalla harrastaa vähän vertailua...

Ennen kuin menemme kokeen tuloksiin niin kerronpa muutaman sanasen animen englanninkielisten dubbausten historiasta. Kun minä aloitin katsomaan animea noin kymmenen vuotta sitten, oli enkkudubeille synkkä maine. Tuolloin Japanista tuotiin piirrettyjä länsimaihin pääasiassa lasten viihteeksi, ja tämä näkyi dubbauksissa, joissa näkyi vahva amerikanisaatio ja sensuuri. (Hillotäytteiset donitsit, anyone?) Dubbauksia oli vaikea ottaa vakavasti, ainakin jos tarjolla oli alkuperäinen ääniraita. Näiltä ajoilta jäänyt leima on jäänyt englanninkielisen animen kylkeen vahvasti, vaikka vuosien myötä anime on opittu länsimaissakin näkemään enemmän myös vanhemman yleisön viihteenä ja dubbausten laatu on parantunut huomattavasti. Itsekin älysin enkkudubbien potentiaalin vasta, kun pelailin Naruto Ultimate Ninja Storm 2 -peliä englanniksi ja kekkasin että hitsit, näähän haastelee hyvin! Testimateriaalina oleva Attack On Titan -anime on peräisin viime vuodelta, ja se edustaa dubbauksessakin viimeaikaisinta trendiä: aikuiskatsojille suunnattua anime on myös dubattu aikuiskatsojille ja lopputuloksessa on pyritty autenttisuuteen alkuperäisen rinnalla.

Me suomalaiset yleensä suhtaudumme erityisesti aikuisille suunnatun materiaalin dubbaamiseen varsin kriittisesti, sillä olemme kasvaneet ns. tekstityskulttuurissa. Olen jopa kuullut varsin umpimielisiä heittoja siitä, etteivätkö amerikkalaiset osaa lukea kun tarvitsevat kaikkeen dubbauksen. Kyse ei tietenkään ole tästä vaan kulttuurierosta: joissakin maissa (mm. englanninkieliset maat, Keski- ja Etelä-Euroopan maat kuten Saksa, Ranska ja Italia sekä Japani) maan oma televisiotuotanto on niin suurta, että suurin osa tarjotuista ohjelmista on omalla äidinkielellä. Näiden kulttuurien edustajille tekstitetyn ohjelman katsominen tuntuu samalta kuin meille tuntuu dubatun ohjelman katsominen, eli todella oudolta. Voin kertoa suoraan, että tämän dubbihaasteen myötä opin, miksi monet valitsevat dubin automaattisesti tekstitysten sijaan.

Yleistäen voin kertoa, että sarja oli kummallakin kielellä viihdyttävä kokemus eikä kumpikaan versio noussut automaattisesti toisen yli. Tajusin kuitenkin pian, ettei asetelma ollut reilu: pystyn ymmärtämään englantia korvakuulemalta mutta japanin ymmärtämiseen vaadin tekstityksiä. Tämän vuoksi englanninkielistä versiota katsellessa kuva ja ääni ns. pelasivat yksiin, ja kun hahmo sanoi jotain niin ymmärsin sekä mitä hän sanoi että mitä hän tarkoitti. Japaninkielisessä versiossa joudun lukemaan tekstityksen ja kuuntelemaan hahmon ääntä, ja yritän sitten muodostaa näistä koherentin kokonaisuuden. Seuraaminen oli siis työläämpää kuin enkkudubin kanssa, ja tekstityksien vuoksi dialogi tuntuu enemmän "irralliselta" itse kuvanauhasta. Tämä on siis syy, miksi ihmiset pitävät dubbauksista. Varsinkin jos ei ole tottunut tekstityksiin, niin kokonaiskuva on paljon eheämpi kun katselukieli on sellainen, jota itse ymmärtää. Kontrasti olisi ollut vielä suurempi, jos kyseessä olisi ollut oma äidinkieleni. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että tämä voi olla myös syy, miksi jotkut ihmiset välttelevät dubbeja: kun Attack on Titanin päähenkilö Eren toteaa yhdessä vaiheessa, että titaanien salaisuudet löytyvät hänen kotinsa kellarista, on toteamus huomattavasti vähemmän (tahattoman) koominen kun sen lukee tekstinä.

Toinen kiintoisa huomio oli se, miten eri tavalla näyttelijät tulkitsivat hahmojaan eri dubeissa. Kuten blogistakin lienee ilmiselvää, enimmäkseen kosketuspintani dubbauksiin on isojen animaatiostudioiden leffojen kautta. Näissä produktioissa dubbaustuotannon valvonta on tarkkaa ja lopputuloksesta pyritään saamaan samankaltainen kuin alkuperäisestä. Animen kohdalla homma on pääasiallisesti höllempää, ja siinä missä huonojakin lopputuloksia on nähty, niin ainakin Attack On Titanin kohdalla erilaiset tulkinnat rikastavat katselukokemusta entisestään.

Ereniltä puuttuu vähän useampikin inkkari sieltä kuuluisasta kanootista.

Juonellisesti sarjan voisi tiivistää nimeään mukaillen: titaaneja vastaan taistellaan ja turpaan tulee niin puolin kuin toisin. Päähenkilö Eren Yeagerin rooli on enkkudubissa langennut Bryce Papenbrookille. Paperbrook lienee hyvin perillä siitä, että Eren on päähenkilöksi aikamoinen Tapaus: viisitoistavuotias kadettikoululainen, jonka luonnetta dominoivat ennalta-arvaamattomuus, loogisen ajattelun puute ja taipumus sosiopatiaan. Roolissa pitäisi pystyä vetämään hyvin niin raivokohtaukset kuin psykoottinen houreilukin. Paperbrookin Eren tuntuu olevan jatkuvasti pistoksissa, näyttelijä puhuu omituisella tavalla kähisten ja ääni on harvoin rentoutunut. Parhaiten kokemusta kuvaisi sanalla "maaninen". Paperbrook ei kuulosta viisitoistavuotiaalta, mutta se ei haittaa, sillä hän muuten ottaa Erenin pimahtaneen luonteen omakseen. Lopputulosta ei todellakaan voi kutsua tylsäksi tai geneeriseksi: en ole ikinä kuullut roolisuoritusta jossa hahon ääni tihkuisi sekopäisyyttä samalla tavalla. Paperbrookin Eren on ainutkertainen tapaus.

Vaihto japaninkieliseen dubbiin sattui siinä mielessä ikävään kohtaan, että 13 jakson jälkeen Eren alkoi vihdoin saada paljon kaivattua hahmokehitystä ja parissa jaksossa hän jopa käyttäytyy melkein kuin normaalit ihmiset. Japanilaisen Kaji Yuukin Eren on huomattavasti vähemmän mieleenpainuva kuin englanninkielinen. Kajin äänessä on selkeä helähdys poikamaisuutta ja viattomuutta, jota Paperbrook ei edes yritä tulkinnassaan tavoittaa, ja näin ollen sopii kyllä hahmon nuoreen ikään hyvin. Vaikka myös Kajin Eren puhuu välillä maanisin äänenpainoin, niin hänen äänensä kuulostaa yleisesti ottaen selkeästi rennommalta. Englanninkielisen dubin jälkeen japaninkielinen Eren kuulostaa melkeinpä lapselliselta. Eri dubit tuntuvat maalaavan hahmosta varsin erilaisen kuvan, siinä missä Paperbrookin Eren vaikuttaa äänen perusteella lähes yksinomaan häiriintyneeltä psykopaatilta niin Kajin Eren on ennemminkin traaginen hahmo, jonka rankka elämä on ajanut hänet rappiolle.

Sarjan naispääosaa edustava Mikasa Ackerman on tästä neljän hahmon joukosta ainoa, jonka kohdalla dubin vaihto ei aiheuttanut jonkinlaista shokkia. Mikasa on sanalla sanoen cool, ja hänen kummatkin ääninäyttelijänsä, amerikkalainen Trina Nishimura ja japanilainen Ishikawa Yui ovat varsin tummaäänisiä. Kummatkin tulkitsevat Mikasaa hyvin samalla tavalla, viileänä nuorena naisena jonka tunteellinenkin puoli pääsee välillä pintaan (yleensä silloin kun kasvattiveli Eren on onnistunut hoitamaan itsensä liemeen). Ishikawan äänenväri on japaniproduktioille tyypillisesti asteen korkeampi, mutta päällisin puolin näyttelijöiden roolisuoritus on mielestäni hyvin samanlainen.

Elämässä välillä tulee välillä tilanteita, jolloin kyseenalaistaa tekemistensä merkityksen. Minullekin tuli vaihe, jossa aloin epäilemään sitä, oliko dubbihaaste sittenkään hyvä ajatus. Tämä iski päälle silloin, kun jouduin tottumaan Armin Arlertin äänen vaihdokseen. Arminin englanninkielinen ääni on ihana. Josh Grelle onnistuu tuomaan hahmoon juuri oikeanlaisen sävyn: herkän ja epävarman pojan josa on kuitenkin tarvittaessa myös rohkeutta ja johdonmukaisuutta. Alkujaksoissa joissa Armin on vielä lapsi, Grelle joutuu nostamaan ääntään vähän turhan korkealle, mutta myöhemmissä jaksoissa hänen lempeää ääntään jaksaisi kuunnella vaikka maailmanloppuun saakka. Ja sitä saadaankin kuulla, sillä Arminin ääninäyttelijä toimii kummassakin versiossa myös kertojaäänenä (ja kertojan on ihan pakko kerrata ne edellisten jaksojen tapahtumat JOKA AINOASSA JAKSOSSA).

Olin jo etukäteen varautunut siihen, että japaninkielinen ääni tulisi olemaan erilainen. Siitäkin huolimatta oli kova isku tajuta, että Arminia tulkitsi japanidubissa nainen. Japanissahan nuorille (ja joskus vähän vanhemmillekin) poikahahmoille valikoidaan toisinaan matalaääninen naispuolinen näyttelijä, ja Armin sattuu olemaan sen tyypin hahmo että hänelle on helppo valita naisääni. Harmistuksen syy ei todellakaan ollut siinä, että Inoue Marina olisi huono: hänen äänensä on miellyttävä ja hänen tulkintansa varsin samankaltainen kuin Grellen. Toisinaan olen kyllä kuulevinani Inouen äänessä topakkuutta ja kovuutta, jota Grelle ei roolisuorituksessaan aivan tavoita. Tässäkin erossa saattaa toki olla kyse kielten erilaisesta puhetavasta. Mutta niin, Inouen ainoa vika on että ääni on sattuneesta syystä kovin erilainen kuin Grellen. Ja vaikka Armin on lempihahmoni sarjassa, niin ekoissa japanidubbijaksoissa hänen esiintymiseensä liittyivät katkeransuloiset fiilikset kun haikailin Grellen silkkisen äänen perään. Tämä on se, mistä olen aikaisemminkin dubbipostauksissa puhunut "leimautumisena": tiettyyn ääneen tottuun ja eroavat äänet kuulostavat helposti olevan ns. "out of their place". Tuttu ääni kuulostaa luonnolliselta.

En aluksi ollut aivan varma onko Levi <3 vai </3 mutta sitten näin miten jätkällä synkkaa hevosten kanssa! Heppatyttö arvostaa!

Sarjan neljäs päähenkilöksi kaiketi laskettava hahmo on kapteeni Levi. Jos Mikasa on cool, niin Levi on übercool. Ja niin on myös hänen englanninkielinen äänensä Matthew Mercer. Roolisuoritus on aivan hyisen kalsea ja jotenkin todella "kova", jos ymmärrätte mitä haen takaa. Levi tulee sarjaan niin myöhään, ettei hän ehdi montakaan repliikkiä sanoa ennen kuin vaihdoin jo japaniin. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun Kamiya Hiroshi avasi suunsa: jätkän äänihän on pehmeä kuin pajunkissa! Vaikka kumpikin näyttelijä havittelee suorituksellaan samanlaista etäisen välinpitämätöntä kapteenia, jokin heidän äänenväreissään tekee lopputuloksesta aika erilaiset. Näyttelijöiden äänissä on kyllä samanlaista flegmaattisuutta, joka on ikään kuin ristiriidassa hahmon sotilasarvon kanssa. Mercerin tulkinta on kuitenki vielä aavistuksen verran kovempi ja inhottavampi, siinä missä Kamiyan äänen pehmeys tasapainottaa Levin karaistua luonnetta.

Levi oli myös ainoa hahmo, jonka kohdalla huomioni kiinnittyi myös käännökseen. Japaninkielinen teksti teki Levin puheesta aavistuksen verran halveksivampaa ja suorasanaisempaa, missä englanninkielinen Levi tuntui olevan enemmän ilkeän sarkastinen. Esimerkkinä on repliikki, joka on japaniksi tekstein käännetty jotenkin "Vastaa hänelle, senkin saasta." Englanniksi sama repliikki on käännetty "Kysymyksen pitäisi olla helppo, joten vastaa hänelle". On vaikea ottaa kantaa miksi käännöksessä on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Ehkä jännintä kuitenkin on huomata, että se mikä käännöksessä on tehty Levin hahmossa "pehmeämmäksi" otetaan kuitenkin takaisin ääninäyttelyssä: japaninkielinen Levi puhuu inhottavasti mutta englanninkielinen Levi todella kuulostaa inhottavalta.

Ylipäätään käännökseen on alkuperäiskieltä osaamattomana vaikea kommentoida. Englanninkielisessä versiossa kuitenkin kuulee, että käännöskielen sujuvuuteen on panostettu. Missään vaiheessa ei tullut sellainen fiilis, että hahmojen puhe olisi käännetty muusta kielessä, vaan pääasiallisesti kuulin hyvää ja luonnollista amerikanenglantia. Tällä ja huulisynkalla on kuitenkin hinta: käännöksen tarkkuus kärsii. Animesarjat kuitenkin antavat huulisynkasta toki anteeksi, sillä animaatiota ei ole tuotettu yhtä korkealla budjetilla kuin isoissa hollywood-leffoissa, ja se suun animaatiokin on välillä vähän sinnepäin...

Mitä pidemmälle "kokeeni" eteni, sitä enemmän mielessäni kirkastui yksi oivallus ylitse muiden: dubbien vertailu on lähtökohtaisesti varsin merkityksetöntä. On toki totta, että eri kielillä on erilaiset "vahvuudet" dubatessa: alkuperäinen ääniraita ei joudu kikkailemaan käännöksen ja huulisynkan kanssa, ja lisäksi anime-ääninäyttely on Japanissa niin iso juttu että ääninäyttelijät ovat yleensä todella taitavia. Enkkudubilla oli kuitenkin juuri tämän animen kohdalla yllättävä kortti hihassaan. Melkeinpä kaikilla sarjan hahmoilla on vahvasti eurooppalainen nimi, ja voitte varmasti hyvin kuvitella kuinka paljon nätimmin Arminit, Bertoltit ja Reinerit istuvat englantia puhuvaan suuhun. Kuitenkin, saatuani sarjan loppuun aloin kunnioittaa kumpaakin dubbia omanlaisena esityksenä sarjastaan. Dubatessa jotain on pakko muuttaa, mutta samalla tavalla sarjaan voidaan saada jotain sellaista, mitä siinä ei ennen ollut. Tämä lienee suurin syy, miksi niin sanotut "puristit" kavahtavat dubbeja, mutta itse haluan asennoitua asiaan niin, että muutokset ovat vain rikkautta. Ei sillä että suhtautuisin myönteisesti esimerkiksi sensuuriin tai niihin hillodonitseihin, mutta "luonnollinen variaatio" on mielestäni ihan tervetullutta.

Kaiken kaikkiaan tämä dubbihaaste oli hauska ja silmiä avaava kokemus. Välillä ne omat ennakkoluulot vain kannattaa heittää syrjään niin katselumateriaalin kuin kielivalintojenkin kohdalla (vaikka omalla kohdalla haasteeseen liittyikin kova ulkoinen paine... :D). Ja tämämpä vuoksi lanseeraankin #dubbihaasteen: uppoutukaan tekin dubbeihin joita ei ihan ensiksi tulisi katsottua! Animaatioiden kohdalla dubbeja yleensä on saatavissa varsin vaivattomasti, mutta myös yllättävääkin #dubbihaaste-materiaalia voi tulla vastaan, itse esimerkiksi muistelen omistavani Harry Potter -dvd:n jolla on ruotsinkielinen dubbaus... Mieltään voi vaikka karaista katsomalla sen oman miljoona kertaa nähdyn lempparileffan jollain toisella kielellä, tai sitten tehdä niin kuin minä ja kuunnella ihan iskemätöntä sarjaa useammalla eri dubilla. Hurjapäät voisivat vaikka yrittää katsoa joka toisen jakson eri kieliversiolla... Kokeilkaa ja yllättykää!

Ps. Itsehän innostuin dubbivertailusta niin paljon että kun kekkasin että Attack On Titanista on koreadubbi niin olen suorastaan palanut halusta nähdä koreankielisestä versiosta edes yhden pätkän! Vertailu olisi erityisen hedelmällinen siksi, että pystyn katsomaan koreankielistä versiosta joten kuten ilman tekstityksiä ja se olisi tarjonnut hyvän vertailupohjan teksittömyyden luomaan "estottomuuden tunteeseen". Ahkera etsiminen ei valitettavasti ole tuottanut vielä tulosta, ja toivon etten epätoivossani sorru tilaamaan DVD:tä koreaksi...

Pps. Mulla oli oikeasti kauheat tunnontuskat tän postauksen kanssa, asenteella "eihän tämä edes oikeasti liity mun blogin aihepiiriin." Dilemma ratkesi ihanan Afurekon postauksen toimesta, jossa esiteltiin Disney Koe No Oujisama -levyä, jolla tunnetut japanilaiset ääninäyttelijät laulavat Disney-kappaleita. Joten jos nyt mietitte miten tämä postaus liittyy yhtään mihinkään, niin menkää vaikka kuulemaan Erenin ääntä Kaji Yuukia laulamassa Part of your world! Tunnelmaan virittäytymiseksi päästin "mahtavat" kuvanmuokkaustaitoni valloilleen:

Ajatuksia: Lilo & Stitch 2 (2005)

Lilo & Stitch-elokuvan ympärille on kasvanut suurempi franchise kuin minkään muun 2000-luvun Disney-elokuvan ympärille. Leffasta on esimerkiksi tehty japanilainen spin-off jossa Lilo on jo kasvanut aikuiseksi ja jättänyt Stitchin. Kiinnostavaa mielestäni on, että elokuvasta tehdyt jatko-osat tuntuvat menevän kahteen eri suuntaan. Stitch! Avaruuskoe 626, Lilo & Stitch 3: Leroy & Stitch sekä elokuvan pohjalta tehty TV-sarja keskittyvät Stitchin alkuperään avaruuskokeena ja niihin muihin kokeisiin, jotka Jumba loi. Lilo & Stitch 2 ei oikein istu tähän porukkaan, vaan siinä Lilo on edelleen selkeä päähenkilö, ja sarja korostaa erityisesti perhettä ja sopeutumista yhteisöön.

Lilo & Stitch 2 on DisneyToon Studiosin tekemä DVD-levitykseen suunnattu jatko-osa (niin kuin Disneyn jatko-osat lähes aina ovatkin), ja tämä luonnollisesti tarkoittaa, että elokuvan budjetti on pienempi kuin valkokangaselokuvilla. Jaksankin aina muistutella, että tämän vuoksi Disneyn jatko-osia ja klassikoita ei kannata vertailla keskenään, koska sillä rahan määrällä toden teolla on väliä. Budjetti huomioon ottaen Lilo & Stitch 2:sen animaatio on yllättävän miellyttävää. Hahmojen ulkonäkö ei ole muuttunut mainittavasti ja elokuvaa on ihan mukava katsella.

Elokuvan juonikuviot ovat myös varsin kivoja: Lilo valmistautuu Stitchin kanssa yhdessä hulatanssikisaan, mutta harjoittelua varjostavat Stitchin kohtaukset, joissa hän käyttäytyy hallitsemattomasti. Lilo & Stitch 2 on jättänyt paljolti pois suureellisen avaruuskohkaamisen aluksineen ja aseineen, ja elokuvassa on enemmän niin sanottua "arjen draamaa", joka vetosi minuun myös ensimmäisessä osassa. Elokuvassa näytetään mielestäni hyvin Lilon pettymys Stitchiin, kun tämä ei pystykään käyttäytymään kunnolla. Voisikin sanoa, että tämä kaikissa sarjan oheistuotoksista tämä jatko-osa on eniten uskollinen alkuperäisen tunnelmalle, vaikka sen juoni jääkin ymmärrettävästi raakilemaisemmaksi.

Yllättävää kyllä, tykkäsin myös leffan huumorista. Elokuvassa on mukana myös vähän pöhkö sivujuoni, jossa Pleakley soosaa Davidin ja Nanin suhdetta, jonka hän pelkää olevan väljähtymässä. Pleakley on kyllä mahtava hahmo ja siksi onkin mukava, että hänellä on joku oma juttunsa leffassa, vaikka se nyt onkin aika irrallinen elokuvan varsinaisesta juonesta. Nanin hahmolle olisin toivonut elokuvassa ehkä vähän enemmän kehitystä, hän oli kuitenkin hyvin olennainen osa ensimmäisen elokuvan juonta ja siksi olisi mukavaa nähdä häntä enemmän jatko-osissakin.

Lilo & Stitch 2:sessa on oikeasti aineksia kelvolliseen jatko-osaan: budjettiin nähden hyvä animaatio, kivoja teemoja ja laulutkin ovat Elviksen hittejä. Valitettavasti yhtälön romuttaa ehkä Disneyn historian tökeröin valekuolema-tropen käyttö: Jumban epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta Stitchin vika etenee siihen pisteeseen, että hän kuolee. Lopulta Lilon rakkaus kuitenkin herättää hänet henkiin. Hei pliis, onko kornimpaa nähty? Loppu vain romuttaa sen emotionaalisen latauksen, jonka elokuva on rakentanut. Tiedostan, että vihani valekuoleman käyttöä kohtaan on ehkä liioiteltua, varsinkin kun trope nyt on kuulunut Disneyn tyyliin enemmän tai vähemmän ihan ensimmäisestä klassikosta alkaen. Lopun "ihmeparantuminen" ei vain sovi elokuvan muuhun tunnelmaan ollenkaan.

Noh, surkeasta lopusta huolimatta Lilo & Stitch 2 on mielestäni ihan mukava jatko-osa ja sijoittuu minun näkemistäni Disneyn jatkiksista niiden parempien puolelle, ehkä juuri siksi että se oikeasti säilyttää jotain olennaista alkuperäisestä elokuvasta. On positiivista, ettei elokuva esimerkiksi ala esitellä uusia hahmoja, vaan yrittää kehittää eteenpäin vanhoja. Jonkin verran hiotummalla käsikirjoituksella elokuva olisi voinut olla jopa ihan mainiokin laajennus Lilon tarinaan.

Ensilmäyksellä: Näin koulutat lohikäärmeesi 1 & 2 (2010 & 2014)

Yleensä olen blogissa tehnyt jatko-osille omat postauksensa, mutta koska tässä satuin katsomaan Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan ja sen jatko-osan ensimmäistä kertaa sangen lyhyen ajan sisällä, on arvostelut helppo yhdistää samaan postaukseen.

Näin koulutat lohikäärmeesi osuu Dreamworksin tuotoksissa juurikin sellaiseen taitteeseen, jota ei välttämättä muistella varsinaisesti studion parhaana. Vuonna 2008 tullut Kung Fu Panda oli menestys, mutta esimerkiksi samoihin aikoihin tuotetut jatko-osat Madagascar: Escape 2 Africa ja Shrek Forever After eivät mielestäni kuulu studion parhaimpiin. NKL-leffaa edeltänyt Monsters vs. Aliens on jäänyt paljolti unholaan, niin kuin myös hieman myöhemmin tuotettu Megamind. Näin koulutat lohikäärmeesi nousee siis tietyllä tasolla valokeilaan tällä ajalla.

Elokuvan päähenkilö on Hikotus, jonka kotikylää Öystilää terrorisoivat tulta syöksevät lohikäärmeet. Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka on kylän päällikkö eikä hän ole aina kovinkaan tyytyväinen poikaansa. Hän ei päästä Hikotusta edes osallistumaan taisteluun lohikäärmeitä vastaan, vaikka poika itse kokisi pystyvänsä rakennelmillaan mukaan osallistumaankin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Hikotus onnistuu vahingoittamaan vaarallista Yön Raivo -lohikäärmettä, mutta löydettyään sen lentokyvyttömänä metsästä hän ei tapakaan sitä vaan päättää tutustua siihen tarkemmin.

Näin koulutat lohikäärmeesi vetää ensimmäisenä huomion todella kiinnostavaan tarinankerrontaan ja draamaan kaareen. Siinä missä tyypillisessä Dreamworksin elokuvassa toiminta ja kohellus saattaa saada vähän turhankin suuren osan, niin NKL tarjoaa meille kiinnostavaa kuvausta siitä, kuinka Hikotus ja Hampaattomaksi ristitty lohikäärme oppivat hiljalleen tuntemaan toisensa. Elokuvan keskivaiheen toimintapuolta edustavat lohikäärmeentappokoulutus, johon Hikotus osallistuu muiden kylänsä nuorten kanssa. Vaihtelevat rauhallisemmat jaksot ja treenit kulkevat käsi kädessä ja korostavat mielestäni hyvin elokuvan perusristiriitaa: Hikotus ei halua tappaa lohikäärmeitä, mutta se on hänen velvollisuutensa kylän jäsenenä. Lohikäärmeet varastavat viikinkien karjaa ja niistä ymmärrettävästi halutaan eroon.

Hampaaton esittelee piirrustustaitojaan.

Valtavirran animaatioelokuvissa täytyy yleensä rajoitetun pituuden vuoksi olla selkeä juonikuvio. Tämän vuoksi Näin koulutat lohikäärmeesi tuntuu keskivaiheillaan hieman ajelehtivalta, sillä katsoja tietää että Hikotuksen touhuilusta ei voi seurata mitään hyvää. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä käsikirjoitus on muuten hyvin hallittu. Kun Hikotuksen lohikäärmesalaisuus alkaa paljastua, tulee kuvioihin myös syy miksi lohikäärmeet varastavat viikinkien eläimiä.

Elokuva kuvaa hyvin animaatiolle tyypillistä teemaa siitä, kuinka "vieras vihollinen" paljastuu joksikin inhimilliseksi. Näin koulutat lohikäärmeesi koskettelee samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi Disneyn Pocahontas, ja tekee sen mielestäni varsin onnistuneesti. Hienointa elokuvassa on nähdä, kuinka Hampaattoman ja Hikotuksen luottamussuhde rakentuu. Kyseessä ei ole mikään silmänräpäyksessä syntynyt sielujen yhteys, vaan hiljalleen yhdessätekemisestä kasvanut ystävyys. On myös mukava nähdä elokuvan rikkovan vanhaa kunnon hyvä-paha -asetelmaa. Viikinkien ja lohikäärmeiden välinen sota on syttynyt kummaltakin taholta ymmärrettävästä syystä, mutta Hikotuksen tajuttua lohikäärmeiden olevan rauhanomaista rotua hän haluaa lopettaa vihanpidon. Vaikka tarinan antagonistina toimii paljolti kylän päällikkö Aimo, hänenkin toimintansa on ymmärrettävää halua suojella kyläänsä. "Todellinen" pahis, vasta elokuvan loppupuolella kuvioihin tuleva jättilohikäärme Punainen Myrsky, jää varsin hämäräksi, eläimelliseksi hahmoksi.

Ehkä harmittavammaksi osuudeksi elokuvassa jää sen päähenkilövetoisuus - muut esitellyt viikinkinuoret jäävät varsin pienelle huomiolle. Vaikka he harjoittelevatkin paljon yhdessä, niin yksilöllistä hahmonkehitystä ei saa Hikotuksen ohella muu kuin hänen ihastuksensa Astrid. Karskiudessaan Astrid on kiintoisa hahmo, mutta hänen varsin vastahakoinen yhteislentonsa Hikotuksen kanssa ja näin ollen tärkein hahmokehityksellinen osionsa jää hieman latteaksi. Vaikka muitakin hahmoja olisi suonut nähdä lisään, niin toisaalta keskittyminen Hikotukseen vahvistaa yhä edelleen elokuvan käsikirjoituksen toimivuutta. Liika muiden hahmojen kanssa sohlaaminen olisi luultavasti tehnyt elokuvasta vain levottoman.

Olin ennen katsomista kuullut Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvasta vain ja ainoastaan hyvää, ja liityn mielelläni kehukuoroon. Elokuva välttää Dreamworksin tyypillisimmät sudenkuopat ja tarjoaa katsojalle mahtavan tarinan kivoilla hahmoilla ja kauniilla animaatiolla. Selvästi yksi studion parhaista elokuvista, josta selvästi näkee että DW on vihdoin alkanut karistaa Shrekin mukanaan tuoman huumoristudion mainetta harteiltaan. Näillä eväillä ei lienekään ihme, että kakkososan näkeminen sekä innosti että jännitti. Miten Dreamworks aikookaan lohikäärmemaailmaansa kehittää?

Dreamworksin maine jatko-osien tekijänä on omissa silmissäni pääasiallisesti hyvä. Studion jatko-osat tehdään aina valkokangaselokuvan budjetilla, ja esimerkiksi Shrekin ja Kung Fu Pandan tapauksessa kakkososa on uponnut itseeni paremmin kuin ensimmäinen. Kun elokuvan traileri julkaistiin, sisällytettiin siihen paljastus, että uusi osa esittelisi meille Hikotuksen kuolleeksi luullun äidin. Tämä ei ole studiolle varsinaisesti ensimmäinen kerta tämän juonikuvion kanssa: myös Kung Fu Panda 2 paljastaa meille lopuksi, että päähenkilön mukamas kuollut isä on elossa. Myös Madagascar 2:sessa tapaamme vanhemmat, joista päähenkilö on ollut kauan erossa. Osattaisiinko kulunut trope hoitaa elokuvassa tyylillä?

Ensimmäinen kakkoselokuvan tarjoama yllätys oli sen hienoinen tyylillinen erilaisuus ykkösosaan. Siinä missä Näin koulutat lohikäärmeesi sisältää toki vauhtia ja sodan kuvausta, se on silti tyyliltään kepeämpi kuin seuraajansa. Muistan miettineeni teatterissa pariinkin otteeseen, että jos olisin nähnyt elokuvan pienenä tyttönä niin se olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Erityisesti kohtaus jossa Hikotuksen äiti Valka vie poikansa pimeään lohikäärmeen luolaan sai ainakin itselläni inhonväreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tietenkään tämä ei ole huono asia, vaan hyvässä elokuvassa saa vähän pelottaakin. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaisia fiiliksiä. Tuntuu kuin itse tarinakin olisi "kasvanut" hahmojen mukana.

Valka ei ole mikään eilisen teeren tyttö.

 Tarinallisesti Näin koulutat lohikäärmeesi 2 lähtee viiden vuoden päästä siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Lohikäärmeet ovat integroituneet osaksi viikinkien yhteiskuntaa ja rauha on palannut. Tilanne kuitenkin muuttuu kun Hikotus ja Hampaaton törmäävät mystisiin lohikäärmeenmetsästäjiin, jotka metsästävät lentäviä liskoja armeijaa varten. Kakkososan juoni on selkeästi hallitumpi kuin ykkösen, ja "uusi vihollinen" teema on nidottu yhteen Hikotuksen äidin löytymiseen. Käsikirjoitus ei mielestäni liiemmin takeltele, vaan elokuva kannattelee hyvin kahta rinnakkaista juonikuviota. Jos ykkösosassa sivuhahmot jäivät liialti sivuosaan, niin onneksi toisessa osassa he saavat vähän enemmän huomiota, vaikka pääpaino on toki Hikotuksessa ja tämän henkisessä kasvussa.

On toki totta, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa varsin tutuilla juonikuvioilla kadonneen äidin ja uuden supervihollisen suhteen. Drago on vihollishahmona yllätyksetön ja myös Valkan jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa oli aika laimeasti toteutettu. Olennaisinta kuitenkin on, ettei elokuvan dramatiikka perustukaan näihin asioihin. Elokuvan ytimen kannalta ehkä vieläkin tärkeämpiä ovat ne asiat, jotka Hikotus oppii tietämään lohikäärmeistä ja niiden luonteesta. Tarina kulminoituu kohtaukseen, jossa Alfan eli ylemmän lohikäärmeen tahdon alla oleva Hampaaton suuntaa iskunsa Hikotukseen, ja tämän isä Aimo ottaa kuolettavan iskun vastaan. Kyseisen kohtauksen intensiivisyys ei perustu vain Hikotukselle tärkeän isähahmon kuolemaan, vaan nimenomaan siihen, että kuoleman välikappaleena on Hikotuksen rakas ystävä Hampaaton.

Kohtauksen jättämää moraalista tyhjiötä ei kuitenkaan jäädä pohtimaan elokuvassa suuremmin, ja  Aimon hautajaisten jälkeen leffa rullaa loppuunsa asti tarmokkaasti. Pienoinen jännitys tietysti liittyi siihen, kehtaisiko DW nostaa pakasta tosipaikan tullen aina yhtä huonosti toimivan valekuolema-tropen, mutta onneksi käsikirjoittajat hoitivat homman kunnialla. Ei ole aina helppoa tappaa tärkeää hahmoa, mutta kun se tehdään niin tehdään se sitten loppuun asti. Vaikka elokuvalla on toki onnellinen loppu, niin kuolemakohtaus ikään kuin sinetöi elokuvan muutenkin käsin kosketeltavasti synkemmän tunnelman. Harvoin koko perheen animaatioelokuvissa näkee niin suurta tappiomielialaa ja epätoivoa kuin kohtauksessa, jossa Hikotuksen lyödyt joukot palaavat Öystilään päällikön kaaduttua.

Hyvän jatko-osan tapaan Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa paljolti vanhoilla tutuilla hahmoilla mutta esittelee myös pari uutta tuttavuutta. Kuten sanoin, Valkan ja hänen perheensä kanssakäyminen ei ole ehkä kaikkein vakuuttavinta, mutta toisaalta jos äidin löytymisestä olisi kehitelty Hikotukselle ja hänen isälleen isokin kriisi, olisi se syönyt ruutuaikaa muilta konflikteilta. Lohikäärmeenmetsästäjä Eret ei ole juonen kannalta niinkään olennainen, mutta tarjoaa kyllä parit hyvät naurut elokuvassa. Tulevaa jatko-osaa ajatellen (kyllä, se on jo luvattu) hahmojoukkiota toki pitää alkaa jo rajata.

Animaatio ja musiikki ovat perinteistä Dreamworks-laatua: hyvää ja nautittavaa. Vauhdikkaat lentokohtaukset näyttävät upeilta 2Dnäkin, ja Hampaattoman viehkeän kissamaisia eleitä on hauska seurata. Dreamworksillehan on tyypillistä todella monipuolinen tyylien käyttö eri elokuvien välillä, aina Herra Peabody ja Sherman -elokuvan karikatyyrisestä yksinkertaisuudesta Viisi Legendaa -elokuvan tarkkaan realismiin. Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvissa on mielestäni löydetty hyvin kultainen keskitie näiden kahden ääripään väliltä, ja tyylillisesti sarja on ehdottomasti yksi suosikkejani Dreamworksilta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 muistutti minulle, miksi fanitan animaatiota: sen parissa saa niin nauraa kuin pidätellä kyyneleitäkin. Kakkososa on mielestäni ihana jatko-osa hyvälle ensimmäiselle lohikäärmeleffalle. Synkkyydessään ja dramatiikassaan se tarjoaa kiinnostavaa uutta näkökulmaa viikinkien ja lohikäärmeiden maailmaan. Kokonaisuutena Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja edustaa Dreamworksia parhaimmillaan, ja tuo ainakin itselleni mieleen ajat, jolloin studio teki vielä piirrettyjä elokuvia.

Ajatuksia: Herkules (1997)

Vuonna 1997 valmistunut Herkules on mielestäni monin tavoin kiinnostava tuotos: se on juonellisiltaan perusosasiltaan hyvin tyypillistä 90-luvun Disneytä, mutta siinä on myös paljon tyylillisiä seikkoja jotka erottavat sen muista oman aikansa Disney-elokuvista. Elokuvaa ei käsittääkseni lasketa Disneyn kaikista ikonisimpiin tuotoksiin, väittävätpä jotkut fanit elokuvaa jopa "unohdetuksi". Tätä on vähän vaikea arvioida, sillä itse pidän käytännössä katsen kaikkia Disneyn 90-luvun leffoja sellaisina, jotka suurin osa pystyy kyllä studion tekeleeksi nimeämään. Herkuleksen suosion puutteesta kertonee toki se, ettei elokuvasta ole koskaan tehty erikoisjulkaisua.

Piirrostyyliltään elokuva on varsin tyylitelty, hahmojen ja taustojen suunnittelussa näkee runsaasti joonialaisista pylväistä inspiroituneita kiehkuroita, värit ovat todella raikkaita ja kirkkaita ja hahmojen kasvot ovat keskiverto-Disneytä kulmikkaampia. Elokuva on mielestäni aina ollut kaunista katseltavaa ja sen hahmot hehkuvista Olympoksen jumalista lyhyenläntään Phil-satyyriin hauskasti piirretty. Muusien esittämissä lauluissa näkyvät, kreikkalaisesta ruukkutaiteesta inspiroidut osuudet ovat myös kiehtova lisä elokuvan visuaaliseen maailmaan.

Myös narratiivinen tyyli on Disneylle poikkeuksellinen. Vaikka useampikin elokuva on tainnut alkaa ulkopuolisen kertojan avauksella, ei missään Disneyn elokuvassa ole käsittääkseni yhtä liukuvia metatasoja kuin Herkuleksessa. Elokuva alkaa museossa mieskertojan välityksellä, mutta hän antaa kerrontatehtävän "eteenpäin" viidelle muusalle, jotka kertovat tarinaa pääasiassa laulaen. Herkuleksessa yhdistyvätkin mielenkiintoisesti kerronnalliset laulut (Se Gospel Totta On & Nollasta Pollaan) sekä musikaalityyppiset hahmojen omat laulut (Vielä saan mä voiton & Rakastaa mä en saa). Muusat eivät kuitenkaan ole vain ulkopuolisia kertojia, vaan he ovat myös osana tarinaa parissa kohtauksessa, vaikka he eivät käykään dialogia tarinan varsinaisten henkilöiden kanssa. Todella erikoinen ratkaisu, johon ei ole taidettu myöhemmissä elokuvissa palata! Ylipäätään ns. persoonallisia kertojia on nähty pääasiassa 90-luvun elokuvissa (Aladdin, Notre Damen Kellonsoittaja) ja uudelleen 2010-luvulla (Kaksin karkuteillä).

Herkules selviää alkuperänsä paljastumisesta yllättävän kriisittömästi.

Herkules-elokuvan juoni on kaksitasoinen, mutta Haadeksen pyrkimys nousta Olympuksen johtoon ja Herkuleksen matka todelliseen sankaruuteen ovat niin hyvin yhteen kiedottu, että tämä ei aiheuta hämmennystä tai ongelmia. Mielestäni juonellisesti Herkuleksessa on samaa varmuutta ja suoraviivaisuutta kuin sitä seuranneessa Mulanissa, ja jokainen kohtaus tuntuu kuljettavan tarinaa eteenpäin jollain tavalla. Ulkopuolisen kertojan käyttö on edukseen tarinankerronnassakin, sillä kehyskertojien avulla elokuvaan voidaan loogisesti sisällyttää tapahtumia pitkältä ajanjaksolta. Disneylle tyypillisesti aikaharppauksien tapahtumat esitellään kätevästi laulukohtauksissa.

Herkules itse on ehkä karikatyyrisenkin tavanomainen sankarihahmo: lempeäluonteinen, tahditon ja valitettavan hyväuskoinen. Hänellä ei tunnu olevan "pimeää puolta", josei nyt varsin itsetuhoista reaktiota Megaran petokseen lasketa, ja Herkuleksen moraalista ylemmyyttä korostetaan aika monessa kohtaa. Mielestäni yli-inhimillisillä voimillakin varustettuna Herkuleksesta on kuitenkin saatu sympaattinen ja inhimillinen hahmo, josta ei ole tehty liian täydellistä. Muut hahmot reagoivat hänen toimintaansa monilla tavoin, eivätkä ainoastaan positiivisesti.

Myös vastanäyttelijäksi nostettu Megara on suorastaan Disney-leidien aatelia: entisen sussun jättämä ja siitä katkeroitunut nainen, joka toimii Manalan valtiaan leivissä. Megaran coolius ei vaikuta olevan näytelty yritys peitellä hänen "todellista luonnettaan", vaikka toki neitokaisella on myös tunteellinen puolensa. Kyyninen Megara ja naiivi Herkules ovat toisiaan tasapainottava parivaljakko, ja Megaran rooli elokuvassa vastahakoisena pahiksen apulaisena on varsin kiinnostava ja ehdottomasti kaavoja rikkova. Kyseessä on nainen joka on tehnyt virheitä elämässään, niin kuin me kaikki olemme.

Olen aina pitänyt myös Philin hahmosta. Hänen tapaisensa "neuvojahahmot" ovat varsin tyypillisiä 90-luvun Disneylle, mutta Philissä on enemmän särmää kuin vaikkapa Pocahontasin Kaarnamuorissa tai Leijonakuninkan Rafikissa. Philin ja Herkuleksen suhde onkin monivivahteinen ja tuo lisäsävyjä elokuvan muutenkin hieman kaavoja rikkovaan tyyliin. Hänen roolinsa jää elokuvassa hieman hämäräksi sen jälkeen, kun Herkules lähtee tekemään sankaritekoja, mutta täysin turhaksi sidekick-hahmoksi ei häntä sentään tohtisi kutsua. Hänellä on elokuvassa onneksi oma päämäärä, pyrkimys kouluttaa maailman suurin sankari. Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä hyvän hahmon osa-alueita. Henkilöhahmo, jolla ei ole omaa intressiä, on yleensä juonen kannalta varsin yhdentekevä.

Tarinan antagonisti Haades kyllä saa ottaa vastaan kunnian Disneyn hauskimman pahiksen tittelistä. Uskaltaisin melkein kruunata tämän Manalan jumalan tällä arvonimellä pelkän "Haades rules!" tuuletuksen perusteella! Hänen sarkastinen elämän(kuoleman?)asenteensa ja mahtavat manööverinsa paikkaavat hieman sitä tosiasiaa, että Haades on vallanhimoisena pahisjuonittelijana aika tavanomainen ja lattea vastustajahahmo. Toisaalta itse kyllä myös pidän Haadeksen toiminnan eeppisestä menosta, tyyppi lähettää tuhoajatitaanit pistämään paikat oikein kunnolla mullin mallin!

Herkules on ajallisesti julkaistu kunnianhimoisten ja draamalla höystettyjen elokuvien joukossa, sellaisten kuten Pocahontas, Notre Damen Kellonsoittaja ja Mulan. Vaikka Herkuleksessakin on toki draamaa ja suuria tunteita, niin elokuvassa on aiheeseensa selvästi myös keveämpi ja humoristisempi lähestymistapa, joka näkyy erityisesti elokuvan amerikkalaista kulttuuria apinoivassa pseudokreikkalaisessa maailmassa. Herkules onkin mielestäni aika piristävä väliesitys eeppisten 90-luvun satuleffojen joukossa, ja onnistuu olemaan tyypillistä 90-luvun Disneytä ilman, että toistaa samaa jo nähtyä kaavaa.

Perhe on pahin?

Pahoittelut postaustauosta, elämä niin sanotusti on vieny vähän mukanaan... Tällä kertaa onneksi tuli tehtyä vähän pitempi postaus.

Olen puhunut monesti animaatioiden kasvavasta perhetrendistä, ja kommenttiboksissa kaimani Sara pyysi, että kirjoittaisin jotain vähän pohdiskelevampaa postausta juurikin tästä perheaiheesta. Perhekeskeiset elokuvat kiinnostavat minua itseäni aivan erityisesti, ja siksi aihe onkin oikein mieluinen kirjoitettava. Päätin ottaa kirjoitukseeni tarkastelunäkökulmaksi sen, minkälaisia perheitä animaatioelokuvissa on ja millä tavoin perheenjäsenten välisiä suhteita käsitellään.

Länsimaisessa kulttuurissa vanhempien ja lasten muodostama ydinperhe ymmärretään tyypillisesti yhteiskunnan perusyksiköksi ja näin ollen se on klassisin esitys perhekokoonpanosta. Ironista sinänsä, että mitä epätavallisemmaksi perinteinen ydinperhe muuttuu, sitä enemmän se nousee rooliin animaatiossa. Pitkän historian omaavalla Disneyllä valtaosassa elokuvista perhettä ei käsitellä tai se koostuu vain yhdestä vanhemmasta. Ensimmäinen ydinperhe on Peter Pan -elokuvassa vuodelta 1953 esiityvä Kultasten perhe. Myös parissa sitä seuraavassa elokuvassa kuvataan perheitä, joissa on vanhemmat ja lapsi. Prinsessa Ruususessa Aurora on kuitenkin kasvanut erillään perheestään, eikä jälleennäkeminen ole varsinaisesti lämmin. Kaunottaressa ja Kulkurissakin ihmisten perhe-elämää kuvataan osin ulkopuolisen Kaunotar-koiran näkökulmasta. Kaunotar itsekin tosin saa omia lapsia elokuvan lopulla.

Leena on onnekas likka.

101 Dalmatialaisen jälkeen joudumme harppaamaan aina Mulaniin (1998) asti, jolloin tapaamme taas perinteisen ydinperheen. Mulania voisikin pitää eräänlaisena alkusoittona enemmän perhekeskeisille elokuville. Mulanin ja Tarzanin käsittelemästä perheen kunniasta siirrytään varsin sutjakkaasti muihin teemoihin. Keisarin uudet kuviot-elokuvassa tapaamme suorastaan harvinaisuuden: varsin pieneen osaan jäävä Chicha on kahden pienen lapsen äiti ja viimeisillään raskaana. Pachan ja Chichan perhe edustaakin hyvin tasapainoista perhettä. Tämän jälkeen tapaamme vielä Tianan perheen Prinsessa ja Sammakko -elokuvan alussa, mutta tämäkin perhe kutistuu pian alkuminuuttien jälkeen perinteiseen Disneyn yksi vanhempi ja lapsi -komboon, niin kuin Frozenissa esiintyvä kuningasperhe.

Disneyn elokuvissa perhedynamiikka on jäänyt yleensä hieman taka-alalle ja saanut antaa tilaa hahmojen muulle kehitykselle. Pixar otti kuitenkin askeleen toiseen suuntaan: vuonna 2005 ilmestyneessä Ihmeperhe-elokuvassa on pääosassa epätavallinen mutta kuitenkin niin tavallinen ydinperhe. Pixar palasi ydinperheteemaan toistekin uudemmassa elokuvassa Urhea, jossa perhesuhteet ovat myös kovasti tapetilla. Myös Dreamworksin Croodeissa ja Sony Animationin Artturi Joulu -elokuvissa on pääosassa kaksi varsin omalaatuista perhettä. Ydinperheiden suosio on tasaisesti nousemassa, myös elokuvat Ice Age 4 ja Rio 2 kuvaavat perhe-elämää, ja Ihmeperheeseen ja Croodeihin on jo lupailtu jatko-osia.

Kuten kuitenkin tiedämme, kaikki eivät asu perinteisen ydinperheen kanssa, ja muunkinlaisia perheitä on animaation parissa onneksi nähty. Varsinkin 90-luvun Disneyllä on tarjota yksinhuoltajaisien perheitä: Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin ja Pocahontas kertovat isistä ja tyttäristä. Kaikkiin liittyy asetelma terveestä isän ja nuoren tyttären suhteesta, jossa tytär näyttäisi toivovan elämältään ehkä hieman eri asioita kuin isä. Vaikka kuollut äiti varmasti kummittelee suhteen taustalla, niin näissä elokuvissa asia ei kuitenkaan nouse kovin vahvasti esiin. Isät ja pojat kamppailevat samojen asioiden kanssa, ainakin jos elokuvia Nemoa etsimässä, Näin koulutat lohikäärmeesi ja Kung-Fu Panda on uskominen. Yksinhuoltajaäidit ovat yllättävää kyllä harvinaisempia kuin isät, mutta ainakin elokuvassa Aarreplaneetta on tällainenkin tilanne nähty. Myös Aristokateissa Herttuatar-kissa huolehtii yksin kolmesta lapsestaan, kunnes löytää mukuloilleen isäpuolen.

Useimmilla animaatiohahmoilla ei ole sisaruksia, ja sisaruussuhteet ovat menneinä vuosina jääneet paljolti varjoon elokuvissa. Disneyllä ollaan kuitenkin tehty tässä asiassa suunnanmuutos, ja 2000-luvun elokuvista Karhuveljeni Koda ja Lilo & Stitch kuvaavat sisarusten muodostamia perheitä. Myös Disneyn uusimmassa elokuvassa Frozen on kahden siskoksen muodostama perhe, ja myös tulevassa elokuvassa Big Hero 6 kuuluu päähenkilökaartiin veljekset. Sisaruusssuhteesta saakin aikaan monenlaista draamaa, ja edellä mainitut elokuvat kuvaavatkin hyvin erilaisia sisaruskatraita. Toivottavasti muutkin yhtiöt innostuisivat käsittelemään erilaisia sisaruksia!

Veljesrakkautta

Aina perhe-elämä ei ole onnellista. Disneyn elokuvissa on kuvattu myös perheitä, joissa esiintyy manipulaatiota ja hyväksikäyttöä. Mieleen muistunevat ainakin ikoniset prinsessaelokuvat Lumikki ja Tuhkimo, joissa pääasiallisen antagonistin rooli lankeaa pahalle äitipuolelle. Notre Damen kellonsoittaja ja Kaksin Karkuteillä kuvaavat moraaliltaan vääristynyttä ottovanhempaa. Kaksin karkuteillä-elokuvassa epäonninen perhetilanne johtaa lopulta todellisen perheen etsimiseen. Oman perheenjäsenten ja samalla oman paikan etsimistä kuvataan myös elokuvissa Herkules ja Don Bluthin Anastasia. Herkules onkin siitä mielenkiintoinen animaatiohahmo, että hänellä on kahdet vanhemmat jotka kummatkin pitävät häntä poikanaan. Pahan perheenjäsenen rooli annetaan yleensä äitipuolelle tai kasvattajalle, mutta Dreamworksin Joosef Unien Kuningas -elokuvassa pahantekijöiksi nousevat biologiset sukulaiset.

Perheeseen kohdistuva kriisi on ollut Disneylle tyypillinen teema. Elokuvat Bambi ja Leijonakuningas käsittelevät perheenjäsenen kuolemaa, samoin kuin myös Karhuveljeni Koda. Päähenkilöt ovat elokuvissa varsin nuoria, joka tekee perheenjäsenen menettämisestä hyvin shokeeraavan kokemuksen. Pixarin UP kuvaa vanhan miehen surua puolison kuoleman jälkeen. Dreamworks on monissa varhaisemmissa piirroselokuvissaan käsitellyt niin sanottua kahden maailman ongelmaa ja tästä kumpuavaa identiteettikriisiä. Egyptin Prinssi -elokuvassa tämä linkittyy erityisesti perheeseen. Kyseinen elokuva sisältääkin todella monipuolista pohdintaa perheen merkityksestä. Myös Disneyn Tarzan kuvaa roolia kasvattiperheessä ja isän menetystä.

Riemukas Robinsonin perhe esittelee meille niin sanotun "laajennetun perheen", johon kuuluvat ydinperheen lisäksi isovanhemmat ja vanhempien sisarukset. 101 Dalmatialaisen Pongon ja Perditan perheettäkin voi huoletta kutsua suurperheeksi, kuuluuhan siihen 99 koiranpentua. Monenlaisia perheitä on siis länsimaisessa animaatiossa nähty, ja lastenkasvattajiksi sopivat todistetusti niin pahikset, apinat, sudet kuin peikotkin. Mutta perheaihe ei onneksi ole vielä aivan loppuun kaluttu. Sateenkaariperheitä ei toistaiseksi ole vielä animaatiossa nähty, vaikka jonakin päivänä niillekin on varmasti aikansa. (Tai no, Timon ja Pumba onnistuivat kasvatushommissa loppujen lopuksi ihan hyvin...!) Lisäksi avioerolapsia saa animaatiosta etsiä ihan suurennuslasin kanssa, ehkä ainoana tulee mieleen UP-elokuvan Rasmus, jonka perhettä kyllä ei paljoakaan elokuvassa käsitellä. Isovanhemmat ovat myös sellainen ryhmä jotka tosielämässä kuuluvat usein kiinteästi osaksi perhe-elämään mutta joita animaatiossa voisi näkyä enemmänkin.

Yksi kiinnostava näkökanta animaatioperheisiin on myös se, että kuka on elokuvassa keskiössä ja kenen näkökulmasta perhe-elämää tarkastellaan. Edellä mainituissa elokuvissa esimerkiksi vanhemman ja lapsen suhdetta käsitellään usein enemmän lapsen näkökulmasta, sillä päähenkilöt ovat animaatioissa yleensä nuoria. Virkistäviä poikkeuksiakin onneksi löytyy: Nemoa Etsimässä korostaa aika lailla tasapuolisesti isän ja pojan näkökantoja, ja Illumination Entertainmentin Itse Ilkimys-elokuva kuvaa päähenkilö Grun kasvua isäksi. Vanhempien näkökulmaa olisi kiva saada lisää entisestään, ja esimerkiksi Pixarin Ihmeperheen ja UPin sisältämää avioliiton kuvaus puuttuu paljolti muiden yhtiöiden elokuvista.

Anastasia-elokuvassa nähdään yksi harvoista animaatiomummoista.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden sisällä voi kyllä nähdä animaatioperheiden käsittelyn muuttuneen entistä rikkaammaksi. Perhe ei ole enää vain jotain, josta kumpuavat ristiriidat liikuttavat juonta eteenpäin, vaan se on nostettu yhä useammin elokuvan keskiöön, ja perheenjäsenet eivät ole vain sivuhenkilöitä. Perhe on hyvä aihe, koska se koskettaa ihmisiä kaikenlaisista ikäryhmistä ja taustoista, ja se on aina ajankohtainen. Toki jotkut perhekuvioitkin alkavat käydä kliseisiksi, mutta onneksi animaatioteollisuudella on vielä monta polkua käymättä.

Ensisilmäyksellä: Croodit (2013)

Olen varmaan ennenkin todennut tämän, mutta toteanpa uudestaan: Dreamworks on amerikkalaisen animaatiobisneksen yllättäjä. Yhtiö pääsi "isojen poikien" (siis Disneyn ja Pixarin) joukkoon Shrek-komediallaan, ja onnistui samalla tuomaan animaatiossa muotiin popkulttuuriviittaukset, parodian ja huumoriin pohjaavan tarinankerronnan. Muihin studioihin verrattuna lafkan tuotantovauhti on ihan älytön: kolme valkokangaselokuvaa vuodessa on paljon verrattuna siihen, että muut studiot julkaisevat korkeintaan yhden. Dreamworks on sittemmin tullut tunnetuksi myös erikoisista parivaljakoistaan (esimerkiksi aasit ja lohikäärmeet sekä ihmiset ja mehiläiset), mustahkosta huumoristaan ja tehokkaasta tuotteistamisesta.

Kun aloin katsomaan Croodeja, minulla oli hyvin hatara mielikuva siitä, mitä olisi luvassa. Elokuvassa on päähenkilöinä kokonainen luolaihmisten perhe, jotka kotiluolansa tuhouduttua joutuvat etsimään itselleen uuden kotipaikan. Päähenkilöiksi nousevat perheen esikoistyttö Eep ja johtaja-isä Ugi sekä uudenaikaisempaa ihmistä edustava nuorukainen Kundi. Dreamworksille ehkä vähän poikkeuksellisesti tarinan draamaa rakennetaan hitaasti ja hahmoja esitellän hyvän aikaa ennen kuin juoni potkaistaan kunnolla käyntiin.

Ensimmäisenä Croodeissa huomion vetää erityislaatuinen miljöö, joka on saanut inspiraationsa esihistorialliselta ajalta mutta johon on myös yhdistelty värikkäitä fantasiaelementtejä. Elokuvassa nähdäänkin hienoja, vaihtelevia maisemia. Muutenkin Dreamworks toki osaa animaation taidon, vaikkei Croodien visuaalinen anti ehkä olekaan yhtä upeaa kuin edeltäjän Viiden Legendan animaatio. Vaikka elokuva on tehty näytettäväksi myös 3D-animaationa, mielestäni elokuvassa ei ole liikaa käytetty nimenomaan 3D-tekniikkaa hyödyntäviä kohtauksia. 2D:nä katsottuna tällaiset kohdat voivat helposti olla hieman ärsyttäviäkin.

Elokuvan ytimessä on hyvin tyypillinen arvoristiriita ja kuvaus isän ja tyttären suhteesta: tytär on paljon avarakatseisempi kuin konservatiivinen isänsä ja haluaisi muuttaa elämäntyyliään. Isä taas on huolissaan omasta asemastaan ja siitä, ettei hänellä ole enää merkitystä jälkikasvulleen. Jenkkianimaation sisältä samantyyppistä isän ja tyttären kuvausta löytyy pääasiassa Disneyn Pienestä Merenneidosta, mutta Croodeissa myös muun perheen vahva läsnäolo tekee jännitteestä erityisen värikkään ja nautinnollisen. Lisäksi elokuvan juonenkäänteet eivät missään vaiheessa irtaannu tästä keskeisestä konfliktista.

Croodit tuntuukin olevan varsin "psykologinen" elokuva, sitä edeltäneen Viiden Legendan hengessä. Toki kaikkien tuntemaa "Dreamworks-kohellusta" on myös luvassa, mutta mielestäni se on Croodeissa pysynyt aika lailla hyvän maun rajoissa. Juoni onkin Croodeissa varsin yksinkertainen road trip-henkinen paketti, oikeastaan elokuva koostuu pääasiassa Croodien perheen ja Kundin haahuilusta ympäriinsä uutta kotia etsien. Eikä tämä haittaa yhteen: hahmojen kokema kehitys ja ristiriidat heidän välisissä suhteissaan ovat paljon tärkeämmässä osassa.

Ydinperhe ei ole ainakaan ennen ollut mikään tavallinen kokoonpano animaatioissa: menee hetken aikaa että pystyy nimeämään hahmoja joilla edes on kummatkin vanhemmat mukana elokuvassa. Croodien ohella Pixarin Ihmeperhe on ollut selvästi kokonaiseen perheeseen keskittyvä elokuva, ja myös Ice Age 4 ja tuoreessa Rio 2 -elokuvassa seikkailee isossa osassa ydinperhe. Perheet ovat kyllä selvästi nousussa animaatioissa ja itse ainakin olen tyytyväinen tähän muutokseen, sillä perheeseen liittyvät teemat ovat varmasti lähellä sydäntä monille eri-ikäisille animaation katsojille.

Tiivistäen, Croodit-elokuva oli itselleni oikein positiivinen yllätys! Mukana on Dreamworksille tyypillistä mustaan vivahtavaa huumoria (kuten se, että perheen isä jatkuvasti toivoo anoppinsa kuolemaa) ja hahmoista on onnistuttu tekemään oikein kivoja ja persoonallissia. Toki fokuksen ollessa perheen isässä ja tyttäressä eivät muut hahmot oikein pääse valokeilaan ja jäävätkin vähän latteiksi, mutta tätäkin yhtiö on luvannut paikata elokuvan jatko-osassa.  

Ensisilmäyksellä: Tuuli nousee (2014)

Tämä blogi on pääasiallisesti suunnattu Hollywoodissa tehdyn animaation käsittelyyn, ja suurimmilta osin pysyttelenkin tässä linjassa. Nyt teen kuitenkin pienen poikkeuksen ja otan syyniin Studio Ghiblin uusimman Tuuli Nousee -elokuvan. En sanoisi lukeutuvani Ghiblin tai sen kärkinimen eli Hayao Miyazakin fanikuntaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi studion tuotantoa: mielestäni Miyazaki ja hänen studionsa ovat ansainneet kyllä kaikki kehut joita olen kuullut. Pikemminkin elokuvien tyyli ei ole vedonnut omaan, pinttyneen "länsimaiseen" makuuni. Tuuli Nousee onnistui kuitenkin herättämään oman kiinnostukseni, ja se onkin ensimmäinen Ghiblin elokuva jonka olen nähnyt teatterissa.

Syy mielenkiintooni on se, että elokuva kertoo toisen maailmansodan ajasta Japanissa. Minua kiinnostaa kovasti tämä aika, ja lisäksi edellisissä näkemissäni Miyazakin elokuvissa olen pitänyt erityisesti Naapurini Totoron tavasta kuvata Japanin maaseutua. Lisäksi elokuvan taustalla kytevä problematiikka on suorastaan herkullinen: miten pasifistiksi tunnustautunut Miyazaki voi kuvata hävittäjälentokoneiden suunnittelijaa uskottavasti?

Miyazaki on julistanut Tuuli nousee -elokuvan viimeiseksi ohjaustyökseen, ja näkee kyllä ettei ohjaaja halua poistua näyttämöltä koruttomasti: Tuuli nousee on todella kunnianhimoinen elokuva. Elokuvan on tarkoitus olla elämänkerta Jiro Horikoshista, joka alkaa piirtää Mitsubishi-yhtiön palveluksessa hävittäjäkoneita Japanin sotavoimille. Elokuva kiteytyy Zero-hävittäjän suunnittelun ympärille aina yliopiston ruokalassa syödyistä makrillinruodoista lähtien. Samalla kuvataan Jiron elämää köyhässä, sodan partaalla olevassa valtiossa ja hänen suhdettaan tulevaan vaimoonsa Nahokoon, joka on hyvin sairas. Elokuvan kerronta häilyy unen ja todellisuuden rajamailla. Kikkaa on käytetty kiinnostavasti: unijaksot eivät eroa tyylillisesti muista jaksoista mitenkään, mutta niissä tehdään sinänsä mahdottomia asioita ja mukana pyörii italialainen lentokonesuunnittelija Caproni, joka toimii Jiron inspiraationa. Unijaksot toimivat elokuvassa eivätkä jää hämmentämään katsojaa liikaa, ja ne ovat hyvä tapa kertoa Jiron ajatuksista ja mielenmaisemasta.

Kaikki alkaa kalanruodoista.

Yksi Studio Ghiblin elokuvia yhdistävä ominaisuus on, että niistä yleensä puuttuu mustavalkoinen jako hyvään ja pahaan. Tämä linja jatkuu myös Tuuli Nousee -elokuvassa. Sotaa kuvataan elokuvassa neutraalisti, paikoin suorastaan varovasti. Se on faktuaalinen tosiasia, ei jotain mistä iloitaan tai surraan. Vasta aivan loppukohtauksessa nähdään sodan tuhoama kaupunki, ja Jiro toteaa, ettei yksikään hänen lentokoneistaan palannut. Tämä on ratkaisu millä Miyazaki on kohdannut sodan problematiikan, ja vaikka sen takia elokuvaa on Japanissa syytetty sekä nationalismin että pasifismin puutteesta, on ohjaaja mielestäni onnistunut tehtävässään erinomaisesti. 

Visuaalisesti Tuuli Nousee on ehtaa Ghibliä: kaunista ja sulavaa piirrettyä animaatiota, jollaista toivoisi tulevan länsimaistakin enemmän. Hahmosuunnittelu on kiinnostavaa, ja dramatiikka syntyy pienillä eleillä. Myös musiikki on todella miellyttävää kuunneltavaa. Katsoin elokuvan japaniksi, ja vaikka ääninäyttely on suurilta osin eheää työtä, jäi minua hieman ärsyttämään että saksalaisen Castorpin rooliin oli valittu amerikkalainen ääninäyttelijä. Häntä näyttelevä Stephen Alpert on työskennellyt Ghiblille, mutta ei ole ammatiltaan näyttelijä. Alpertin "amerikanjapani" sopii hahmolle hyvin, mutta hänen saksan ääntämyksensä on hieman rujoa kuultavaa... Keskiverto japanilaiskatsojaa tämä ei tietenkään haittaa ja rooli oli todennäköisesti kunnianosoitus vanhalle työkaverille, mutta itse olisin halunnut kuulla roolissa natiivin saksanpuhujan.

Animaatioelokuvaksi Tuuli Nousee on varsin raskas katsottava: se kestää kokonaiset kaksi tuntia, joka on animaatioelokuvaksi poikkeuksellisen pitkä. Lisäksi se kuvaa pitkää ajanjaksoa, luultavasti noin kahtakymmentä vuotta. Tässä tuleekin ehkä elokuvan suurimmat puutteet: siihen on yritetty mahduttaa niin paljon että katsoja alkaa jo kyseenalaistamaan joidenkin osien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkkinä osa, jossa Jiro menee Saksaan: annetaan ymmärtää että tällä osiolla on jokin iso merkitys Jiron elämässä, mutta tämä merkitys jää ainakin itselleni vähän hämäräksi. Pääasiallisesti elokuvan kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja kiintopisteiden ollessa hävittäjässä ja Nahokossa ei lopputulos jää liian levottomaksi.

Kaiken kaikkeaan Tuuli Nousee on todella hieno elokuva ja loistava lopetus Miyazakin kunniakkaalle uralle. Elokuvassa riittää pureskeltavaa pitkäksikin ajaksi ja Miyazakin tapa lähestyä asioita on aina yhtä kiehtova. Lopuksi minun on kuitenkin ihan pakko ottaa kantaa yhteen asiaan: Tuuli Nouseehan oli ehdolla Oscar-gaalassa ja monet pitivät sitä ehdokkaista ainoana vakavasti otettavana vastustajana Disneyn Frozenille. Kun palkinto sitten lopulta päätyi Disneylle, olivat jotkut Miyazakin fanit ymmärrettävästi pettyneitä. Se, mikä itseäni kuitenkin ärsyttää, on että jotkut Tuuli Nouseen voittoa puoltaneet perustelivat Frozenin voittoa jotenkin todella epäkypsästi, sellaisilla argumenteilla kuten "amerikkalaiset eivät voi ymmärtää niin hienoa elokuvaa kuin Tuuli Nousee" tai "Tuuli Nousee olisi voittanut jos äänestäjät olisivat edes katsoneet elokuvan." Hei haloo! Olen kyllä tietoinen gaalan aikana esiin nousseesta kohusta, jonka mukaan jotkut akatemian jäsenet eivät arvosta animaatiota kovinkaan paljoa ja sanoivat etteivät olleet katsoneet kategorian elokuvia. Kuitenkin, siinä lähteessä minkä itse luin, näin vastanneet sanoivat myös, etteivät he virallisesti äänestäneet ketään. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Miyazaki voitti animaatio-Oscarin jo vuonna 2002 (kun taas Disney voitti sen ensimmäisen kerran vasta nyt). Muutenkin on ihan tunnettu juttu, että Oscarit ovat pääasiallisesti Hollywood-elokuvien palkintojuhla, ja siksi amerikkalaiset elokuvat yleensä jyräävät. Mutta mitä sitten? Kyseessä on vain palkinto, ei se mittaa elokuvan arvoa. Eikä erilaisia mielipiteitä tarvitse perustella sillä, että äänestäjät nyt eivät vain tajua mistään mitään.

Ensisilmäyksellä: Joosef Unien Kuningas (2000)

Joosef Unien Kuningas on jännittävä tapaus siinä mielessä, että se taitaa olla Dreamworksin ainoa suoraan DVD:lle julkaistu kokopitkä elokuva, sekä studion ensimmäinen "jatko-osa", jos niin voidaan nyt puhua. Kyseessä on siis jonkinlainen oheistuote Egyptin prinssille, sillä elokuvahan perustuu Vanhan testamentin Joosef-tarinaan, joka kertoo miksi israelilaiset joutuivat Egyptiin alun alkaen. Vaikka Joosefia ei mainita Egyptin prinssissä oikeastaan ollenkaan, niin lähdetekstiin verraten voidaan ihan hyvin sanoa, että Joosef Unien Kuningas on Egyptin prinssin esiosa.

Joosefissa on pyritty selvästi samanlaiseen realistiseen tyyliin kuin Egyptin prinssissä, ja elokuvaa olisikin vaikea verrata mihinkän muuhun. On kuitenkin huomattava, että budjetti on elokuvan kohdalla ollut huomattavasti alempi, ja tämä toki näkyy myös lopputuloksessa: animaatio on paljon kömpelömpää eikä elokuvaan ole pystytty luomaan samanlaista vaikuttavuutta kuin edeltäjäänsä. Lisäksi hahmosuunnittelussakin on säästetty, Joosefin isoveljistä on hädin tuskin saatu jotenkin erottuvan näköisiä ja elokuvan lopulla pyörähtävä pikkuveli Benjaminkin on Joosef-kopio hiustyyliä myöten.

Päähenkilö Joosef on rehellisesti sanottuna aika ärsyttävä jätkä: vanhempiensa lellipentu joka vetää lonkkaa samalla kun isoveljet paiskivat töitä. Joosef-tarinan ydin, jossa häntä suositaan muiden kustannuksella koska hänellä on eri äiti, ei oikein istu länsimaiseen maailmankuvaan, ja näin ollen Joosefista on todella vaikeaa pitää hahmona. Hän on oikeastaan elokuvan ainoa päähenkilö, joten muut hahmot eivät oikeastaan "pelasta" sitä valtaisaa ärsytystä jonka hän ainakin itsessäni aheuttaa. Hän ei oikeastaan koe ihan mahdottomasti hahmokehitystä elokuvan aikana, mutta päädyttyään Egyptiin häntä ainakin jaksaa katsella vähän enemmän.

Elokuvan juonessa ehkä suurin ongelma on, ettei tarina muodosta kovin eheää draaman kaarta: elokuvan konfliktit ovat hajanaisia. Alussa dramatiikkaa luo tietysti veljien kaltoinkohtelu Joosefia kohtaan, mutta tämän jälkeen keskiöön näyttäisi tulevan Joosefin  luottamuksen horjuminen Jumalan suojelukseen, joka sekin tapahtuu vasta kun hänen isäntänsä vie hänet vankilaan. Tämäkin on kuitenkin vain väliaikaista, ja veljesdraama palaa takaisin kuvioihin loppupuolella kun Joosefin veljet tulevat Egyptiin pyytämään viljaa. On vaikea sanoa, kumpi näistä konflikteista on olennaisempi.

Pääosin Joosefin tarina ei ole aivan yhtä kuolemalla kyllästetty kuin Mooses-kertomus, eikä Joosef Unien Kuningaskaan ole elokuvana ihan yhtä synkkämielinen kuin Egyptin Prinssi. Tarina noudattelee varsin tarkasti alkuperäistä kertomusta, ja elokuva kuvaa kyllä orjuutta sen eri muodoissa ja Joosef joutuu vankilaan jouduttuaan ensiksi seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Ylipäätään elokuvaa leimaa samanlainen "totisuus" kuin Egyptin Prinssiäkin, joka yhdistettynä hajanaiseen juoneen tekee leffasta kyllä vähän tylsänkin.

Visuaalisesti Joosef Unien Kuningas kärsii samasta kuin useimmat muut suoraan DVD:lle julkaistut leffat: animaation taso ei ole kovin hyvä. Tämä kuitenkin johtuu suoraan budjetin pienuudesta, joten on ihan turha verrata halvempaa elokuvaa sellaisiin, joihin on myös rahallisesti panostettu. Itse olen huomannut, että Dreamworks käyttää isommista animaatiostudioista eniten kikkaa, jossa animaatiotyyliä muutetaan jossain kohtaa elokuvaa. Pääosin 2D-animoidussa Joosef Unien Kuninkaassa unikohtaukset on animoitu puhtaasti tietokoneella, poikkeuksena hänen oma unensa. Tämä toimisi oikein hyvin, ellei unikohtien animaatio olisi todella kökköä... Myös musiikki oli elokuvassa jotenkin todella ärsyttävää, joka kerta kun hahmot pärähtivät laulamaan niin sitä toivoi että kipale loppuisi jo.

Siitäkin huolimatta että budjetin pienuus paistoi elokuvasta läpi ja Joosef on enemmän tai vähemmän epäsamaistuttava päähenkilö, elokuva ei suinkaan ole karsein animaatiojatko-osa jonka olen nähnyt. Alkuperäinen tarina on kuitenkin hyvin vahva kertomus anteeksiannosta, ja Dreamworks on onneksi päättänyt suurilta osin olla sorkkimatta sitä. Jos juoni olisi mietitty vielä eheämmäksi ja jännitteisemmäksi, voisi elokuva olla jo aika mukava katselukokemus.

Ulos kaapista?

Olen seurannut Tumblrissa keskustelua amerikkalaisen valtavirta-animaation ja seksuaalivähemmistöjen suhteesta. Tämä keskustelu on mielestäni toki aiheellista ja tärkeää, mutta samalla mielestäni vähän yksisilmäistä ja idealistista. Ikään kuin puheenvuorona aiheeseen törmäsin The Atlantic-lehden sivuilla julkaistuun artikkeliin, jossa puhutaan Disneyn suhteesta seksuaalivähemmistöihin. Muutenkin keskustelu on pääasiallisesti keskittynyt Disneyhyn, joka on selvästi "perinteisin" suurista animaatioyhtiöistä, mutta ajatustapojen murros koskee tietysti muitakin alan pamppuja.

Artikkeli viittaa ohimennen keskusteluun siitä, onko Elsan rooli elokuvassa tarkoitettu vertauskuvaksi homoseksuaalisuudelle vai ei. Omasta mielestäni tästä kyseisestä asiasta nahistelu on turhaa, sillä Elsasta voitaisiin tehdä ihan millaisia tulkintoja tahansa, eikä yksi ole sen "oikeampi" kuin toinenkaan. Tämä ei kuitenkaan ole olennaista. Artikkeli nostaa esille mielestäni ihan kiinnostavia tapoja, millä tavoin Disneyn elokuvat kuvaavat hahmoja, jotka ovat ikään kuin irrallisia ympäröivästä yhteiskunnasta. Esimerkit ovat ihan oivaltavia, mutta kuitenkin artikkelin kirjoittajilta näkyy vähän unohtuvan, että ulkopuolisuutta kokevat muutkin kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvat. Lisäksi harmittaa, ettei esimerkkeihin nostettu ollenkaan Lilo & Stitch -elokuvan Pleakleytä: kyseessä on hahmo joka pukeutuu sekä naisten että miesten vaatteisiin, eikä kukaan näytä siitä elokuvassa pahastuvan.

Jos Pleakley ei ole vähän queer niin en tiedä kuka sitten on

Miksi isot animaatioyhtiöt arastelevat seksuaalivähemmistöjen esittelyä elokuvissaan? Monet kiihkoilijat viskaavat mielellään "Yhtiö x vihaa homoja"-kortin pöytään, mutta vakavasti puhuen asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Arvostelijat tuntuvat unohtavan kaksi aika karua tosiasiaa: a) animaatioiden tekeminen on bisnestä ja b) animaatioelokuvien kohderyhmään eivät kuulu ainoastaan liberaalit, keskiluokkaiset länsimaalaiset. Moni pohjoisamerikkalainen tai länsieurooppalainen tuskin kokisi ongelmalliseksi elokuvaa, jossa on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Mutta animaatiobisneksen uudet tuulet eivät tule enää lännestä, vaan suunta on sinne minne muidenkin suuryritysten: itään. Erityisesti Dreamworksille jo nyt yksi tärkeimmistä markkina-alueista on Kiina, ja tästä on esimerkiksi yhtenä osoituksena yhtiö Oriental Dreamworks.

Markkinat määräävät bisneksen suuntaa, ja näin on myös animaation laita. Länsimaiset kuluttajat alkavat olla hiljalleen yhä avoimempia seksuaalivähemmistöille, mutta entäs sitten muu maailma? Asuessani Etelä-Koreassa huomasin kyllä, etteivät seksuaalivähemmistöjen oikeudet olleet siellä varsinaisesti kuuminta huutoa, ja olettaisin tämän olevan tilanne myös monessa muussa maassa. Länsimaiset liberaalit voivat kyllä ladella vaatimuksiaan animaatioyhtiöille, mutta itse elokuvien tekijät joutuvat esittämään kysymyksen myös ei-länsimaisille markkonoille: mitä he haluavat nähdä?

Aika ei anna armoa, ja seksuaalivähemmistöt tulevat ajankohtaiseksi jossain vaiheessa animaatiobisneksessäkin. Muutos näkyy jo: esimerkiksi uudehkon Laika-studion ParaNorman-elokuvassa oli jo homohahmo, ja myös lafkan uuden Boxtrolls-elokuvan trailerissa otetaan kantaa sukupuolivähemmistöihin. Parempi näin, sillä seksuaalivähemmistöissä ei tietenkään ole mitään pelättävää. Länsimaistenkin kuluttajien on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että maailma sen oman liberaalin kuplan ulkopuolella saattaa olla aika erilainen, ja myös siinä maailmassa katsotaan animaatioelokuvia.